Kahdesti irtisanottu, tuplasti kelvoton

Viikko sitten toisen kerran vuoden kuluessa irtisanottu it-ammattilainen kertoo tarinansa.

Se tapahtui jo toistamiseen vuoden sisällä. Kello kävi alkuiltapäivää, ja ulkona paistoi talvipäivän aurinko. Olin uppoutuneena töihini, kun yrityksen toimitusjohtaja käveli luokseni. Ehditkö hetkeksi? Mennään tuonne neukkariin.

Sillä hetkellä tajusin sen. Aloin puhua niitä näitä avoimista töistä, projekteista ja viime aikojen hyvästä fiiliksestä. Aivan kuin se jotain olisi auttanut, tehnyt tyhjäksi vääjäämättömän. Korkeintaan pelasin aikaa pienen häviävän hetken verran.

Mutta alitajunta, tai itsesuojeluvaisto, pakotti kieltämään. Vielä oli toivoa. Tai ehkä höpötyksen tarkoitus vain olikin tehdä puhujan olo tukalaksi. Kostaa.

Mutta päätös oli tehty. Tiedäthän yrityksen vaikean tilanteen. Tiesin toki. Ja arvasin vaikeuksien kohta liukuvan hartioilleni. Toimitusjohtajan sanoja seurasi tyhjyyden tunne. Ääni kuului, mutta ajatukset olivat muualla.

Tältä varmaan tuntuisi, jos avaruudessa alkaisin leijua hiljalleen poispäin aluksesta. Välitöntä hengenvaaraa ei ollut, mutta tiesin, että jotain peruuttamatonta oli juuri tapahtunut.

Meistäkin tämä tuntuu pahalta, mutta muita vaihtoehtoja ei enää ollut. Aivan kuin se jotain olisi lohduttanut, poistanut pelon ja pettymyksen ja häpeän. Miksi minä?

Teemme kaikkemme auttaaksemme. Niin hänen kuului sanoa. Mutta he olivat jo osansa näytelleet. Vaikeudet ja vastuu olivat siitä eteenpäin yksin minun.

Huomasin käveleväni toimitusjohtajan edellä takaisin avokonttoriin. Kuin syytetty. En uskaltanut katsoa ketään silmiin. Pelkäsin heidän kaikkien jo tietävän. Häpesin.

Mutta eiväthän he tienneet, kukaan ei ollut saanut heille kertoa. Ei ennen kuin minulle. Saisin kertoa uutisen itse. Häpeän jälkeen nöyryytys. Ei sitten enää tehdä kauan hommia yhdessä. Ei sitä muulla tavoin voinut kertoa kuin kevyesti, melkein kuin leikillään.

Suu pakonomaisessa hymyssä, vaikka sisältä vihloi. Näytin varmasti säälittävältä. Ei tässä mitään. Sattuuhan näitä. Kaikki olivat kovasti pahoillaan, myötätunnon ilme kasvoillaan, mutta salaa helpottuneita. Olihan heillä siihen oikeus. Vika katsoi heitä, he viallista.

Palasin työpisteelle. Pitäisi soittaa kotiin. Kaksi lasta ja asuntolaina. Ainoana koko porukasta. Oliko tämä nyt sitä ironiaa? Väärältä se minusta tuntui.

Vaimon reaktionkin jo arvasin. Tein hetken töitä. Olin tekevinäni. Oikeastaan vain selasin sähköpostilistaa ylös ja alas. Silmät tuijottivat läpi monitorin tyhjyyteen. Päässä humisi. En uskaltanut tarttua luuriin.

Haluatko pitää loppupäivän vapaata? Tuohon armopalaan en tartu! Valitsin urheuden, vaikka olisi ehkä pitänyt heittää tietokone seinään. Hajottaa toimisto. Mutta siihen ei omanarvontunto taipunut, sääliä kun oli ilmassa jo aivan riittämiin.

Oli vain pidettävä pää pystyssä. Pakonomainen hymyily kivisti poskilihaksia. Irvistystä se enemmän muistutti. Lopulta tartuin puhelimeen. Hei, rakas! Minä täällä.

Minut irtisanottiin edellisen kerran 11 kuukautta sitten. Sama tilanne, samat sanat ja kuitenkin silloin kaikki oli toisin. Aiempi työ ei ollut osoittautunut sellaiseksi kuin olin kuvitellut. Olin jo vaivihkaa vilkuillut aidan toiselle puolen, pedannut itselleni pehmeää laskua.

Irtisanomisilmoitus lyhyen työsuhteen päätteeksi ei tuolloin tullut yllätyksenä. Yhtä hyvin olisin itse voinut olla aloitteen tekijänä. Olin valmistautunut ja pystyin jo pian varmistamaan uuden työn eikä työvoimatoimistoon tarvinnut ilmoittautua. Lopulta minulla oli jopa vaihtoehtoja, joiden välillä valita.

Silloin kaikki näytti erilaiselta. Talous kasvoi, yritykset porskuttivat. Kaikilla oli hyvä olla. Vain pienen hetken häivähti mielessä epävarmuus, joka kuitenkin pian kääntyi touhukkuudeksi uuden työn varmistamisessa ja lopulta sen aloittamisessa.

Mutta nyt kaikki on toisin. Metso vähentää lähes joka kolmannen paperikonetyöpaikan. Stora Enso lomauttaa ehkä tuhansia. Nokia aloittaa mittavan säästöohjelman. Elcoteq irtisanoo. Nokian Renkaat vähentää.

Viestimet suoltavat masentavia uutisia kellon ympäri. Ihmisiä lomautetaan, irtisanotaan. Asiantuntijat arvioivat notkahduksen – mikä ekonomistin unelmatermi! – syvyyttä ja pituutta. Puhutaan taantumasta, jopa lamasta. Joutua tässä tilanteessa työttömäksi on melkein sama kuin joutua Colosseumille leijonien kanssa. Pakopaikkaa ei näy. Toivoa ei ole tarjolla hiuskarvan vertaa.

Vielä hetki sitten kuvittelin olevani kaiken sen yläpuolella, haavoittumaton. Luovan luokan sankari, aivotyöläisten aatelia. Seurasin kyllä uutisia aktiivisesti, mutta etäisesti. Kuin ekonomisti. Analysoiden maailmantalouden vaikutuksia yrityksemme toimintaedellytyksiin. Kiitellen korkojen alenemisen ja bensan hinnan putoamisen positiivista vaikutusta henkilökohtaiseen talouteen. Eihän tässä ole mitään hätää, kunhan vain pysyy töissä. Siinäpä se. Kunhan vain pysyy töissä.

Olisinhan halunnut siellä pysyä. Kuinka olisinkaan halunnut! Työ oli mukavaa: vastuullista ja vaihtelevaa. Työn kohdekin sydäntä lähellä, internetiä, uutta teknologiaa. Kaikki oli sen puolesta kohdallaan. Kuherruskuukaudet jo takana, ja hommat rullasivat mukavasti.

Viime vuonna olimme kokeneet tiimin kanssa vaikeita aikoja. Silloin venyimme uskomattomiin suorituksiin, teimme töitä yötä myöten, välillä ehkä liiaksikin. Mutta niistäkin vaikeuksista selvisimme. Nyt olimme uuden vuoden kunniaksi hyvässä vauhdissa ja ilmassa oli selvästi positiivista virettä. Toki tiesimme, että aloittavana yrityksenä myyntiä olisi pian tultava. Sitä varten olimme tehneet suunnitelmia, ideoineet keinoja, aloittaneet toimenpiteitä.

Sitten ehditkö hetkeksi? Se katkaisi kaiken, heitti päähän mustan hupun.

Samana iltana istuimme vaimon kanssa keittiön pöydän ääressä. Molemmilla tietokoneet auki. Hän päivitti budjettia, arvioi työttömyyskorvauksen suuruutta, katsoi mistä menoista tingitään ensiksi. Lainanlyhennykset minimiin. Kesälomamatka jäihin. Ja remonttia ei ainakaan tehdä. Urhea pieni ihminen.

Hän se oli, joka sanoi vuosi sitten, kauan ennen ensimmäisiäkään potkuja, ettei kannattaisi jättää ison firman turvallista paikkaa. Hyvät edut ja kaikkea. Kyllä tässä hyvin selvitään. Minulla rinta pullollaan optimismia, uskoa omiin kykyihin.

Ja nyt selaan työpaikkailmoituksia – taas. Mahdollinen paikka. Toinen. Ei sittenkään. Vaatimuslista näyttää tähtitieteellisen pitkältä. Kasvaako tällaisia ihmisiä oikeasti jossakin? Siis muualla kuin tieteiselokuvissa? Ahdistus hiipii niskaan. Alkaa puistattaa. Kädet hikoavat. Miten tästä oikein selvitään? Entä jos ei työtä löydykään? Sanat tarttuvat kurkkuun. On pakko vain mennä nukkumaan, toivoa, että aamulla tilanne näyttää taas paremmalta.

Tällä kertaa tuntuu myös erityisen pahalta vaimon puolesta. Hän ajattelee aina kolme askelta eteenpäin. Suunnittelee. Toisin kuin minä. Mutta hänkin haluaisi hellittää hetkeksi. Kouluttaa ehkä itseään hieman. Tähän saakka on sitkeästi vain malttanut, jotta edes jollain perheessä olisi turvatut tulot. Oman työni riskit pienissä yrityksissä kun olivat suuremmat. Hetken jo näyttikin paremmalta. Tilanne oli menossa parempaan suuntaan. Tulisi enemmän ennakoitavuutta. Ehkä hänkin voisi pian toteuttaa haaveensa.

Yksi iltapäivän puhelinsoitto – ja jälleen hänenkin unelmansa siirtyi jonnekin tulevaisuuteen.

Päivät kuluvat. Tunnelma kotona on kireä. Enkä oikein tiedä, mitä voisin sanoa. Kyllä tämä tästä. Haen ahkerasti töitä. Varmasti jotain löytyy. Epäilen, uskonko tuohon itsekään. Mielessäni kysyn, miksi silloin kerran jätin ison firman turvallisen paikan. Mitä oikein ajattelin? Olinko liian toiveikas? Kenties liian itsekäs? Se ajatus kirpaisee.

Tunteet vaihtelevat päivästä toiseen. Ahdistusta seuraa uhma. Vielä minä niille näytän. Irtisanominen kolauttaa ehkä kaikkein pahiten juuri itsetuntoa. Miksi minä? Mitä tein väärin? Missä epäonnistuin? Olenko huonompi kuin muut? Epäilys omista kyvyistä hiipii hiljaa takaraivoon, väijyy siellä, vääristää mielikuvia. Järki vakuuttaa, ettei tämä ole henkilökohtaista. Yrityksillä vain nyt on omat toimintasääntönsä.

Oikeastaan oli ihan luonnollista, että juuri minun postini päätettiin lopettaa. Muut olivat vain työntekijöinä tärkeämpiä, eivät suinkaan ihmisinä. Mutta epäilys iskee uudelleen pintaan. Se projekti ei kyllä onnistunut parhaalla tavalla. Järki ja tunteet ottavat yhteen.

Työhakemuksen tekeminen antaa epäilykselle uutta puhtia. Miten ihmeessä selitän tilanteeni? Sanonko vain, että fudut tuli? Koska oma työni oli kokonaisuuden kannalta parasta lopettaa? Toteaisin sen kirurgin viileydellä? Aivan kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Sillä eihän työhakemuksissa sovi puhua tunteista. Sehän näyttäisi heikolta.

Entä jos potkut ovat jo toiset vuoden sisään? Kuka selityksiä enää uskoo? Enhän itsekään uskoisi. Töissäni luin läpi kymmeniä työhakemuksia. Henkilö, jonka työpaikka on vaihtumassa vuoden sisällä kolmatta kertaa, olisi herättänyt epäilyksiä. Helposti alan itsekin peittelemään. Silottelen viestiä. Pistän savuavan aseen piiloon selän taakse. Paitsi että savu yhä näkyy, penää sinnikkäästi: epäonnistuinko sittenkin?

Potkut ovat paha asia. Ne leimaavat. Maailma ympärillä muuttuu. Työsuhteet lyhenevät. Mutta ihmisten mielissä irtisanottu edelleen on polttomerkitty.

Vaikka tapahtuneesta on jo viikko, vain ani harva siitä tietää. Perhe ja pari ystävää. Ja kollegat tietysti. He ymmärtävät. Ovat soittaneet läpi kontaktejaan etsien avoimia ovia. Kutsuneet kaljalle. Toveruus edelleen yhdistää.

Nyt kirjoitan kokemustani paperille. Haluan jakaa tunteeni muiden kanssa. Ehkä se auttaa. Minua ja muita. Ainakin toivon niin. Mietin, kuinka moni muu juuri tällä samalla hetkellä miettii näitä samoja asioita. Ainakin heitä on alati kasvava määrä. Joka päivä uutisissa kerrotaan uusista notkahduksen uhreista. Milloin mikäkin yritys tai tehdas irtisanoo. Luetellaan lukuja. Sata. Kaksisataa. Helposti unohtuu, että lopulta jokaisen luvun takaa löytyy ihminen. Sellainen kuin minä. Tai sinä.

Ainakin itse luen uutisia nyt eri tavalla. Sympatia kasvaa. Muiden asemaan on helpompi samaistua, kun on itse kokenut sen kaiken. Häpeän. Pelon. Ahdistuksen. Toivon, että he jaksavat, selviävät. Elämmehän – uskallanko edes sanoa sitä ääneen – hyvinvointivaltiossa, jossa kenellekään ei pitäisi käydä todella huonosti. Aina pitäisi olla joku, joka ottaa kiinni, kun alla siintää pelkkä pohjaton tyhjyys.

Lopulta mietin, miten itse selviän. Ikuinen optimisti sisälläni katsoo tulevaisuuteen luottaen – kaikesta huolimatta. Palaan sitten joskus mietteissäni tähänkin kokemukseen ja hymähdän. Nyt vain haen töitä. Nöyrästi harvalla seulalla.

Jos sen kestää, jäähän enemmän aikaa muille intohimoille. Kirjahyllyssä odottaa monta lukematonta teosta. Ja monta jo luettua, mutta tilanteeseen sopivaa. Sellaisia kuten Kohtalottomuus tai Ivan Denisovitšin päivä. Ihmiset ovat selvinneet paljon pahemmistakin. Perspektiivin laajentaminen auttaa. Kenties myös kirjoitan lisää. Tästä kokemuksesta, elämästä yleensä. Käyn lenkillä.

Huolet karisevat hetkeksi, kun kotiin pelmahtaa kaksi pientä tyttöä: Isi, pelataanko Afrikan tähteä?

Pelataan vaan.

Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimettömänä.

Muualla HS.fi:ssä:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi