KUUKAUSILIITE

Oletko Facebookissa?

Ihmiskunta jakautuu nykyisin naisiin ja miehiin, kissaihmisiin ja koiraihmisiin sekä niihin, jotka ovat Facebookissa ja jotka eivät ole.

En ole ainoa, joka on suunnitellut Face­bookista lähtemistä, mutta en myöskään ainoa, joka on kaikesta huolimatta jäänyt. Jokin Facebookissa pistää vihaksi, mutta jokin siinä myös koukuttaa.

Olen päättänyt kirjoittaa jutun, jossa otan tästä jostakin selvää. Aivan ensimmäiseksi avaan Facebook-profiilini ja kirjoitan:

---

---

Kommentoin ensimmäisenä itse ja tarkennan, että

---

---

Saan heti pari vastausta:

---

---

ja

---

---

Sanon näkökulman tarkentuvan aikanaan, mutta kerron, että minulla on kyllä muutamia kysymyksiä, joihin haluan vastauksen.

Ensinnäkin: Miksi Facebook on niin suosittu?

Elokuun alussa Facebookista tuli verkkomainontaa tutkivan comScoren mukaan neljänneksi suosituin verkkosivusto heti Googlen, Microsoftin ja Yahoon jälkeen. Facebookilla on nyt 250 miljoonaa aktiivista rekisteröitynyttä käyttäjää eri puolilla maailmaa, ja lisää tulee. Suurin osa uusista käyttäjistä on yli 35-vuotiaita.

Aktiivisten suomalaisten käyttäjien määrää Facebook ei ole julkistanut, mutta rekisteröityessään lähes 600 000 käyttäjää on merkannut maakseen Suomen. Todellinen määrä voi olla jopa suurempi, koska Facebookia käytetään lähes miljoonasta suomalaisesta IP-osoitteesta.

Suosio on hämmentävää, kun ottaa huomioon, että Facebookissa ei ole paljon mitään uutta. Sehän on juuri sitä, mitä nimi sanoo – naamakirja – aivan niin kuin ne vaaleanpunaiset vihkot, joita tytöillä oli koulussa.

Niihin piti liimata kuvansa ja kirjoittaa harrastuksistaan sekä siitä, millaisista tytöistä tai pojista tykkää. Näitä tietoja tytöt keräsivät vähän kaikilta, jotka sattuivat tuntemaan.

Samantapainen vihko kiersi kädestä käteen Facebookin perustajan, amerikkalaisen Mark Zuckenbergin lukiossa. Sitä täyttämällä ja selailemalla tutustuttiin uusiin kasvoihin.

Vuonna 2004, siirryttyään Harvardin yliopistoon, Zuckenberg ystävineen keksi perustaa naamakirjan nettiin.

Silloin facebookista tuli tavaramerkki nimeltä Facebook. Siitä tuli nopeasti ennennäkemättömän suosittu.

Zuckenberg teki sivuston oman yliopistonsa käyttöön, mutta se piti avata pian myös Stanfordin, Columbian ­sekä Yalen opiskelijoille. Ja lopulta kaikille halukkaille. Suomeen se tuli syksyllä 2007.

Kirjoitan uuden tilapäivityksen:

---

---

Kysymys kiinnostaa minua siksi, että Facebook ei ole ainoa yrittäjä alallaan.

Sosiaalista nettielämää on tapana kutsua ”uusyhteisöllisyydeksi”, ja ­uusyhteisöjähän riittää: Qaiku, Jaiku, Twitter, Mixi, Muxlim, Linkedln, Ning, MySpace, Meez, IRC, Habbo, Lively, Vivaty, Smallworlds, Second Life... kymmeniä tai satoja pelkästään Suomessa. Maailmalla tuhansia.

Karoliina Luodolla on vastaus siihen, miksi juuri Facebook menestyy:

---

---

Saatan olla laiska Facebookin käyttäjä, koska minulle se on yhä ennen kaikkea naamakirja.

Ja onhan se sitä: Facebookissa jokaisella naamalla on oma kirjansa, josta täytetään ensin oma aukeama, profiili. Kerrotaan harrastuksista ja perhesuhteista. Kuvakin olisi kiva.

Sitten täytyy kerätä kavereita, ja jos pyyntö menee läpi, niin kuin melkein aina käy, molemmat pääsevät nuuskimaan toistensa profiileita.

Se on entistä mielenkiintoisempaa, koska netissä naamakirja elää. Profiileita voi päivittää koko ajan, ja sitä Facebook muistaa myös vaatia. Sivun ylälaidassa pieni valkoinen lokero kysyy jatkuvasti: Mitä mietit?

Kaverini Heikki näyttää miettivän tätä:

---

---

Lukiokaverilla on teknisiä ongelmia:

---

---

Yksi kavereistani pyytää apua:

---

---

Menee hetki ennen kuin muistan, mistä tunnen Kokon. Hän taisi lukea blogiani silloin kun bloggaaminen oli se juttu.

Facebookin tilapäivitysten kautta tulee tienneeksi hämmentävän paljon ihmisistä, joita ei ole tavannut vuosikausiin, tai ehkä koskaan. Kasvokkain tavatessa tämä hiljainen tieto pulpahtaa sitten pintaan ja puhe käynnistyy, kuin olisi koko ajan eletty samassa pihapiirissä.

Mutta onhan Facebookissa tosiaan myös muuta.

Voi esimerkiksi lähettää yksityisiä viestejä sähköpostin tapaan, tarjota virtuaalisia kaljatuoppeja, chattailla, jakaa linkkejä, kuvia ja videoita, kerätä joukkovoimaa erinäisten ryhmien taakse ja paljon muuta.

Ryhmiin voivat liittyä kaikki. Hyvin suosittu on ryhmä, jonka mukaan ”Vessapaperin tulee pyöriä telineessä kuvan osoittamalla tavalla”. Se on saanut vastaryhmän: ”Vessapaperin pyörimissuuntaa ei määrätä vaan se määräytyy.”

Minulla on kavereilleni kysymys:

---

---

Jussi Hyvärisellä on arvaus:

---

---

Facebook julkaisi keväällä tilaston, jonka mukaan sen käyttäjillä on keskimäärin 120 facebook-kaveria. Kiin­teämpää yhteyttä he pitävät kuitenkin paljon pienempään joukkoon, miehet seitsemään, naiset kymmeneen kaveriin. Ehkä nämä ovat sitten niitä ystäviä.

Vastausta siihen, miksi kukaan haalii 120 kaveria, voi kysyä evoluutiobiologeilta. 120 kaveria ei ole nimittäin kovin kaukana sen yhteisön koosta, jossa ihminen on sopeutunut elämään.

Antropologi Robin Dunbarin ­arvion mukaan ihmisen aivokapasiteetti riittää kerrallaan korkeintaan 150 ihmissuhteen hallintaan.

Newyorkilaisen Stony Brookin yliopiston professori Patricia Wright esittää samansuuntaisia lukuja: Metsästäjä–keräilijä-vaiheessa esi-isämme elivät 25–50-hengen heimoissa. Maanviljelyn alkaessa syntyivät kylät, joissa asukkaita oli noin 200.

Niin pieniin kyliin evoluutio on meidät sopeuttanut. Kaupungistumiseen se ei ole ehtinyt vielä mitenkään mukaan. Sen vuoksi lauletaan haikeita lauluja siitä, kuinka Suomi putos puusta ja Tää on liian suuri city.

Facebookissa oma heimo on yhä koolla. Minulla siinä on 138 jäsentä.

Heimo ei ikävä kyllä omista maita, joilla se asuu. Jonakin aamuna Jussi Hyvärisen tilapäivitys on vaihtunut:

---

---

Teen niin kuin käsketään. Jussi Valtoselta saan viestin:

---

---

New York Times kertoo miehestä, joka löysi vaimonsa kuvan Facebookissa toimivan deittipalvelun mainoksesta. Palvelu oli saanut kuvan käsiinsä naisen Facebookissa tekemän testin kautta, ilman lupaa.

Facebookin kehittäjien pitämässä blogissa sanotaan, että nämä huhut ovat perättömiä.

Otapa tästä selvää.

Lopulta olen varma vain siitä, että Facebook on taas muuttanut käyttöehtojaan. Ne muuttuvat jatkuvasti, kun toimitusjohtaja Mark Zuckenberg ja muut Facebookin työntekijät yrittävät miettiä, miten saisivat sivuston toiminnasta rahaa.

Nykyisin Facebook on nimittäin voittoa tavoitteleva yhtiö. Microsoft osti siitä kaksi vuotta sitten alle kahden prosentin osuuden 240 miljoonalla dollarilla, minkä perusteella kokonaishinnaksi arvioitiin 15 miljardia. Näin on siitä huolimatta, ettei Facebook tuota vieläkään voittoa.

Odotukset ovat kyllä kovat. Facebookilla on käsissään tietoja, joista moni mainostaja olisi valmis maksamaan; ainahan ne ovat yrittäneet profiloida mahdollisen ostajan.

Profiilien katselu kiinnostaa kuulemma myös eri maiden salaisia palveluita: Ei tarvitse urkkia, kun ihmiset tekevät sen itse itselleen pelkästään käyttämällä Facebookia. Antavat itsestään henkilökuvauksen ja näyttävät kontaktinsa.

Aina kun Facebook yrittää tehdä käyttäjien antamista tiedoista vähän julkisempia, käyttäjät nousevat kuitenkin vastarintaan. Myös EU:n ja Kanadan tietosuojaviranomaiset ovat epäilleet, että Facebookin toiminta on ristiriidassa tietosuojalakien kanssa.

Minusta on alkanut tuntua siltä, että Facebookissa on oltava varuillaan. Kirjoitan uuden tilapäivityksen:

---

---

Ensimmäinen kommentti tulee melkein heti:

---

---

Siskoni jatkaa:

---

---

Leena Parkkinen on myös varautunut:

---

---

Tummennan kommentit ja kopioin ne juttuun.

"Moni muukin kuin Leena kertoo piilottelevansa, mutta kukaan ei sano tekevänsä sitä tietosuojan takia.

Facebook auttaa tässä niin, että osan kavereistaan voi sijoittaa suodatuslistalle, jolloin oma profiili näkyy vierailijalle vain osittain. Tämän hän voi kuitenkin huomata. Hän voi loukkaantua. Parempi olisi keksiä muita piilottelukeinoja.

Ja kyllä keksitäänkin.

Siitä on ihan tutkimustietoa.

Berkeleyn yliopistossa väitelleen uusyhteisöllisyyden tutkijan Danah Boydin mukaan netissä täytyy ”kirjoittaa itsensä olemaan”. On luotava itsensä tyhjästä, ja sen jälkeen jätettävä jälkeensä koko ajan tekstiä tai kuvaa, muuten virtuaalinen olemassaolo lakkaa.

Boyd on tutkinut amerikkalaisten teinien nettikäyttäytymistä ja väittää, että virtuaalisesta aktiivisuudestaan huolimatta he ovat mestareita lakaisemaan jälkensä.

Laura Oksanen käyttäytyy netissä ilmeisesti vähän samalla tavalla kuin he:

---

---

Fiktiivinen, nimenomaan! Se juuri pistääkin vihaksi, kun ei tiedä, onko se, jonka Facebookissa tapaa, todella se, joka hän sanoo olevansa.

Facebookin tilapäivityksissä on jotain samaa kuin Pirkko Saision kerronnassa.

Finlandia-palkitussa teoksessaan, Punaisessa erokirjassa, hän kirjoittaa henkilöstä nimeltä Pirkko Saisio. Se ei sinänsä ole tavatonta, mutta se, miten hän sen tekee, on aivan silkkaa Facebookia:

Hän on tullut outoon kotiin.

Hän katsoo porraskuiluun.

Hän häpeää itseään.

Saisio käyttää kolmatta persoonaa. Hän katsoo itseään ulkopuolelta ja esittää lukijoille näkemäänsä, juuri niin kuin jokainen Facebookin käyttäjä tekee:

Jouni Tikkanen elää kuin viimeistä kesälomaviikkoa.

Jouni Tikkanen tekee terassin aitaa.

Facebookissa ei voi kirjoittaa kieli­opil­lisesti oikeaa tilapäivitystä muuten kuin kol­mannessa persoonassa, koska Facebook pakottaa aloittamaan sen joka kerta käyttäjän omalla nimellä.

Joskus kuvittelin, että tällainen itsensä esittäminen on valheellista ja noloa, mutta Saisio antoi armon. Ehkä se onkin taidetta.

Innostun ja soitan Saisiolle. Ehkä hän osaa selittää minulle, mikä Facebook on.

Sasio luonnehtii kolmatta persoonaa etäännyttämisen keinoksi. Kirjojen Pirkko Saisio on kuulemma ehdottomasti fiktiivinen hahmo, ja niin on sekin Saisio, jota hän esittää parhaillaan KOM-teatterin näytelmässä.

Facebook ei Saisiota kiinnosta. Edes vanhoina pseudonyymeinä, Jukka Larssonina tai Eva Weinina, häntä ei sinne saa. Hän sanoo esittäneensä heitä aivan tarpeeksi.

Facebookin turhauttavuus ei lopu siihen, että pitäisi epäillä jonkun esittävän itseään. Hän voi esittää ketä tahansa.

Kirjoitan:

---

---

Yksi eläin vastaa:

---

---

Ja samaa sanovat melkein kaikki muut kaverini, jotka ovat vaihtaneet kuvansa. Oman nimensä nämä vastaajat ovat pitäneet.

Kaikki eivät pidä nimeäänkään. Facebookissa on esiinnytty ainakin Ilkka Kanervana ja Vesa Keskisenä heidän tietämättään. Yksi Facebook-kavereistani, Piispanen K-m, on puolestaan lainannut identiteettinsä kissaltaan.

Päätän lähettää hänelle viestin:

---

---

Vastausta saa odottaa, kissa huitelee missä lie. Vasta illalla tipahtaa viesti:

---

---

Tulee vainoharhainen olo, niin moninaista piilottelu Facebookissa on.

Kekkonen viihtyisi täällä hyvin. Hän perustaisi Urho Kekkosen lisäksi profiilin myös Pekka Peitselle, Esaijas Kohennuskepille ja Olli Tampiolle ja puhuisi sujuvasti ristiin. Hän hämmentäisi kaikkea ja tietäisi kaiken. Vain lähimmät ystävät osaisivat tulkita, mitä hänellä on todella mielessään.

Sellaista vallankäyttöä se on. Facebookissa sitä käytetään tosin yksityi­syyden rajojen laventamiseen.

Mietin yhä Piispasen purkausta ja sitä, tylsistyisikö hän vähemmän, jos ei piiloutuisi aivan niin hyvin? Mitä jos hänen Facebook-kavereitaan kiinnostaa nimenomaan se, mitä hän tällä hetkellä tekee?

Facebook eroaa sitä vanhemmista yhteisöpalveluista, kuten IRC-galleriasta, juuri siinä, että lähtökohtaisesti käyttäjät esiintyvät omalla nimellään. Yksityisen ja julkisen rajalla he taiteilevat niin, että valikoivat tarkkaan, mitä itsestään kertovat. Puolitotuuksia kerrotaan paljon.

Turkka Hautala pitää tätä mahdollisuutta aivan keskeisenä:

---

---

Toinen kaveri säestää:

---

---

Ja vielä:

---

---

Kuka voisi välttää sellaista kiusausta? Danah Boydin­ tutkimat amerikkalaiset nuo­ret ovat laajasti yksimielisiä siitä, että netissä on annettava itsestään ennen kaikkea mielenkiintoinen kuva. Sen vuoksi identiteetin rajoja voi vähän venyttää.

Sumuttaminen on netissä helppoa siksi, että tekstistä puuttuu niin paljon: ilmeet, eleet, kehon kieli, koko keho.

Se voi olla etukin. Kaikki eivät nimittäin pidä siitä, miltä näyttävät. Itse asiassa hyvin harva pitää.

Tuttava, joka ei halua nimeään paljastettavan, on seurannut seinälläni käytävää keskustelua sivusta, mutta lähettää Facebookin kautta sähköpostia:

---

---

Miksei niinkin?

Kouluampuja Pekka-Eric Auvinen taisi viihtyä netissä ilmeisesti vähän samasta syystä. Arkitodellisuus ahdisti häntä.

Johtuisiko sitten käyttäjien ujoudesta, että tekstimuotoiset yhteisöpalvelut, sellaiset kuin Facebook ja Twitter, jyräävät? Olisihan niitä videoportaalejakin.

Nettielämää-kirjan toisen kirjoittajan Tuija Aallon mukaan me tuotamme tekstiä koko ajan enemmän. Naputamme tekstiviestejä, sähköposteja, facebookin tilapäivityksiä, blogitekstejä, twitter-feediä, chatti-viestejä, Meseä, Skypeä, mitä milloinkin.

Tekstillä on paljon teknisiä etuja, mutta kaiken muun ohella se on hienotunteinen ja kohtelias. Sen kanssa hajurako säilyy.

Elokuun alussa lasken, että Facebook-jutun teko on jatkunut hissuksiin kohta kuukauden. Olen roikkunut Facebookissa luppohetket, vaihtanut tilapäivitystäni ja yrittänyt saada aikaan keskustelua siitä, miten Facebookissa ollaan.

Enää sitä ei synny. Tilapäivitysteni alle ilmestyy vain omia kommenttejani, kun yritän hakea niitä sanoja, jotka saisivat muut innostumaan.

Kirjoitan kitkerän päivityksen, jossa valitan, että Facebook-kavereitani pelottaa esittää omia ajatuksiaan.

Lotta Gammelinin mielestä syy on vain jutun aiheessa:

---

---

Kun facebook-kaverit eivät enää auta minua, ehkä minun on pakko ryhtyä keskustelemaan kirjojen kanssa.

Juttua tehdessäni luin Levinasin kasvot. Se on kuvataiteilija Lissu Lehtimajan piirtämä kansantajuinen sarjakuva vuonna 1995 kuolleen Emma­nuel Levinasin filosofiasta. Kannessa hymyilee vanha mies, jonka silmissä tuikkivat sydämet.

Levinasin tunnettu ajatus kuuluu: ”Kasvojesi alastomuudessa sinä olet sinä.”

Ilmeisesti hän tarkoittaa, että kasvotusten olemme sellaisia kuin olemme. Mitättömyys paljastuu, haavoittuvuus.

Facebook on kasvojen kirja, mutta luottamus ei taida olla siellä kaksinen, koska niin moni piilottelee.

Toisaalta en ole enää aivan varma, kannattaako sitä vaatia. Facebook sopii paremmin toisenlaiseen sosiaalisuuteen, sellaiseen, jossa ei olla syvimpien surujen äärellä, mutta joka on silti tärkeää.

Kysyn kavereiltani, kenelle he Facebookia suosittelisivat, ja saan läjän vastauksia:

Kotiäideille tämä on hyvä.

Sellaisille, jotka asuvat vankina syrjäseudulla ja joiden kaverit on kaukaisuudessa.

Ulkomailla asuville, jotka pitävät yhteyttä kotimaahan.

Niille, jotka kaipaavat innostaviin projekteihin joukkovoimaa.

Niille, jotka ovat kadottaneet tuttunsa vuosien saatossa.

Ihmispoloisille, jotka tietävät olevansa kivoja ja kiinnostavia, mutta jotka ovat liian lukossa saadakseen koskaan muodostettua edes yhtä hyvää lausetta oikeissa sosiaalisissa tilanteissa. Täällä ne voivat hioa ja hinkata sitä, kunnes se kiiltää!

Oman profiilini täyttämiseltä jää nyt aikaa, joten selaan, mitä Facebook-kavereilleni kuuluu.

Jussi Valtonen on laittanut videon, jossa hänen lapsensa jokeltaa. Samuli Romppainen on käyttänyt hirvikoiraa haukkukokeessa. Joku on käynyt antikvariaatissa ja toinen juoksemassa Lauttasaaren ympäri.

Olen miettinyt viikkokausia, miten Facebookin hienouden voisi selittää sellaiselle, joka ei ole sitä kokenut, mutta nyt alan hahmottaa:

Sitä kaipaa niin kuin rappukäytävän mummoa, joka seisoo ulko-oven raossa ja sanoo: ”Jo teki ilman!”

Siinä tekee mieli katsoa taivaalle ja sanoa: ”Niin teki!”

Se on sellaista arkista puhetta, mutta vaikka se ei ole sen kummempaa, siitä tulee hyvä mieli.

Pitää vain sallia se, ettei mummo ehkä kerro nimeään. Small talkissa on tärkeää, että antaa ihmisten ottaa etäisyytensä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi