70 000 lasta lähti sodan jaloista Ruotsiin

10 000–15 000 suomalaista sotalasta ei enää tullut takaisin Ruotsista

 Kuusikymmentä vuotta sitten, 1944, Suomesta lähetettiin yhden vuoden aikana lähes 30 000 lasta Ruotsiin. Koko toisen maailmansodan aikana ainakin 70 000 lasta vietti kuka lyhyemmän, kuka pidemmän ajan Ruotsissa.

Tanskaan sotaa pakoon lähetettiin noin 4 000 lasta. Norjaan ehdittiin lähettää vain muutama sata lasta, jotka jouduttiin nopeasti palauttamaan Suomeen, kun Saksa hyökkäsi Norjaan 1940.

Koko sotalapsioperaatio on perin huonosti kirjattu aikakirjoihin. Kukaan ei tiedä, paljonko lapsia kaiken kaikkiaan Suomesta lähti ja paljonko heitä lopulta jäi sijoituskoteihinsa.

Sotalapsien siirtoa tutkinut Pertti Kaven on laskenut, että ainakin 10 000 lasta jäi palaamatta Suomeen.

"Se nosti Suomen ihmistappiot sodan ajalta noin 93 000 ihmiseen", Kaven sanoo.

Aloite lasten siirtämisestä sotaa pakoon Ruotsiin tuli ruotsalaisnaisilta. Fredrika Bremer -yhdistyksen toiminnanjohtaja Hannah Rydh tunsi huolta paitsi koko Suomen, etenkin suomalaisten lasten kohtalosta. Hän kutsui koolle joukon naisjärjestöjä, joiden edustajat perustivat pikavauhtia Centrala Finlandshjälpen -yhdistyksen.

Aluksi suomalaiset torjuivat esityksen lasten lähettämisestä Ruotsiin ja toivoivat ruotsalaisilta vastaavaa avustusta toimitettavaksi lapsille Suomessa.

Ruotsalaiset eivät antaneet periksi, vaan tulivat Suomeen ja saivat parissa viikossa suomalaiset vakuutetuiksi hankkeen järkevyydestä. Ensimmäiset lapset lähtivät Ruotsiin jo joulukuun puolivälissä.

Kun lasten siirto Ruotsiin kiihtyi loppuvuodesta 1941, huolestuttiin Suomessa siitä, että lapset saattaisivatkin jäädä Ruotsiin. Arvosteluun yhtyi myös osa kansanedustajista.

Sensuuri lopetti arvostelun jo tammikuussa 1942. Yhtään kielteistä kirjoitusta lasten siirroista ei saanut enää julkaista. Helmikuussa 1942 määrättiin myös, että kansanedustajien puheista piti poistaa kaikki lastensiirtoja arvostelevat kohdat.

Lastensiirron huippuvuosi oli 1944, kun Karjala tyhjennettiin toisen kerran. Yli 5 000 lasta matkasi 1944 jo toista kertaa sotaa pakoon Ruotsiin.

Suomalaiset sotalapset paikkasivat sitä väestökuoppaa, joka Ruotsissa syntyi 1930-luvulla syntyvyyden laskiessa. Vuosien kuluessa ehtivät biologiset vanhemmat Suomessa unohtua ja suhteet ruotsalaisiin kasvattivanhempiin tiivistyä. Varsinkin alle kolmivuotiaina pitkäksi ajaksi äidistään erotetut lapset unohtivat vanhempansa kokonaan.

Ero kasvatusvanhemmista ja paluu Suomeen oli monille lapsille raastavampi kokemus kuin lähtö Suomesta. Lapset tulivat kielitaidottomina kotiin perheeseen, johon oli saattanut syntyä uusia sisaruksia, isä kuollut tai haavoittunut tai koti vasta rakenteilla. Vauraista sijoitusperheistä palaajia vastaan löi köyhyys ja puute.

Sotalasten koulumenestys on tutkimusten mukaan jäänyt vähäisemmäksi kuin Suomessa pysyneiden lasten. Syynä pidetään Suomeen palanneiden kielivaikeuksia.

Sotalasten sairastavuudessa ei ollut suurta eroa Suomessa kasvaneisiin tovereihinsa verrattuna, mutta psykosomaattisia oireita he ovat poteneet jonkin verran enemmän.

Ruotsissa vietetty aika jäi valtaosalle sotalapsista myönteisenä mieleen. Heistä moni palasikin 1960-luvun muuttoaallossa aikuisina Ruotsiin. Göteborgin seudulle 1960-luvulla muuttaneista suomalaisista on erään tutkimuksen mukaan joka kuudes ollut aikoinaan sotalapsi.

Sotalapseus pysyi haavana suomalaisten mielissä pitkään. Ensimmäistä kertaa sotalapsiyhdistystä yritettiin perustaa jo 1970-luvulla, mutta aihe ei kiinnostanut juuri ketään.

Ensimmäinen sotalapsiyhdistys perustettiin Kemissä 1991, ja sen jälkeen niitä on syntynyt 15 lisää. Innostus on kasvanut sitä mukaa kuin sotalapset ovat itse tulleet eläkeikään – ja syyllisyyttä kantaneet äidit ovat kuolleet.

Lähteet: Pertti Kaven, 70 000 pientä kohtaloa; Eric De Geer, De finländska krigsbarnen i Sverige 1941–1948; Leila Lehtiranta toim., Matkalla kodista kotiin; Jarmo Knuutila, Kari Levola, Sotalapsi ei unohda.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi