5.9.2004

Ai rauha?

Arki jatkui ihmeellisen tavallisena kaiken myllerryksen keskellä

 Me sodan jälkeen syntyneet olemme tainneet nähdä liikaa elokuvia. Kun tieto aselevosta Suomen ja Neuvostoliiton välillä levisi varhain aamulla 4. syyskuuta 1944, olivat reaktiot aivan erilaisia kuin nyt kuvittelemme. Ei riemuhuutoja, ei syleilyjä, ei veljenmaljoja entisen vihollisen kanssa.

Tunnelma oli epävarma ja pelokas, alakuloinenkin. Tietysti ihmiset olivat onnellisia siitä, että selvisivät hengissä. Tähän asti. Mutta mitä nyt seuraisi, mitkä olisivat rauhanehdot? Romaniassakin aselepoa oli seurannut puna-armeijan miehitys.

Aselepo ei merkinnyt sitä, että aseet olisivat yhtäkkiä vaienneet. Se oli tapahtunut jo paljon aikaisemmin.

Useimmilla rintamanosilla oli ollut hiljaista jo heinäkuun puolivälistä, jolloin Neuvostoliitto oli keskeyttänyt hyökkäyksensä ja siirtänyt joukkoja Keski-Eurooppaan. Oli eletty jo pitkään asemasotavaihetta, nuoltu haavoja ja linnoitettu kiihkeästi. Suomen armeija ei ollut antautunut.

Aselepoa oli odotettu jo useita päiviä. Tieto siitä tuli myöhään 3. syyskuuta, ja se ehti osaan seuraavan aamun lehtiä. Helsingin Sanomien etusivulle raivattiin kämmenenkokoinen tila, jossa luki hätäisenä ladelmana: Sotatoimet päättyvät. Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten välillä on sovittu, että sotatoimet Suomen armeijan rintamalohkolla lakkaavat syyskuun 4 pnä kello 8 aamulla.

Suomi oli jo aika rivakan tiedonvälityksen maa. Radio kertoi aamulla uutisesta, ja tieto levisi nopeasti. Silti suurin osa suomalaisista varmaan kuuli siitä kuulopuheena.

Mutta tietoon aselevosta suhtauduttiin epäluuloisesti, olemmehan aika pessimististä kansaa.

Eivätkä aseet vaienneetkaan, päinvastoin. Aselepopäivänä sota oli tavallista ankarampaa: puna-armeija ampui 18 000 kranaattia. Suomalaisia oli ankarasti kielletty vastaamasta tuleen. Joka laukauksesta tulisi kuulustelupöytäkirja. Mutta asemiin ei saisi silti päästää. Niinpä hyökkäyksiä torjuttiin muun muassa huutamalla.

Arvaahan sen, että siitä sukeutui omalaatuinen päivä. Suomalaiset pystyttivät kaiuttimia, huutelivat aselepoa, mutta siitä vastapuoli vain yltyi. Vaikutti siltä, että venäläisten tiedonkulku ei ollut hääppöinen: jotkut osastot tiesivät aselevosta, jotkut eivät, ja jotkut eivät piitanneet.

Venäläiset yrittivät siepata vankeja saadakseen tietää, miksi suomalaiset ovat niin hiljaa. Yritettiin neuvotella: suomalaisia upseereita lähti valkoisten lippujen kanssa. Useimmat pääsivät takaisin, mutta eivät kaikki. Neuvottelut olivat päättömiä: vitsailtiin, uhiteltiin, leuhkittiin. Jotkut neuvostokomentajat eivät olleet kuulleet koko aselevosta, jotkut pyysivät anteeksi erehdystä, jotkut tarjosivat votkaa ja ehdottelivat naisiin lähtöä. Jotkut lupailivat, etteivät enää ammu.

Veljeily oli kielletty, mutta tietysti jotkut suomalaiset kokeilivat. Venäläiset vangitsivat kokonaisia osastoja. Suomalaisten saappaat olivat erityisen kysyttyjä. Erään vartiomiehen kävi vielä huonommin: hänet löydettiin ryöstettynä, tapettuna ja poljettuna suohon. Jotkut suomalaiset sentään uskoivat heti aselepoon: JR 4:ssä heiteltiin lakkeja ilmaan. Venäläiset luulivat suomalaisten hyökkäävän ja ampuivat keskityksen. Kolme kaatui ja viisi haavoittui. Kaikkiaan ensimmäisenä aselepopäivänä kuoli 20 suomalaista, 71 haavoittui ja kymmeniä jäi vangiksi.

"Ja koko tänä aikana tämän kaiken tapahtuessa piti Suomi orjallisesti kiinni tekemästään sopimuksesta", tuskaili alikersantti Mauno Koivisto Ilomantsissa.

Kaikesta päätellen syyskuun neljäs päivä 1944 ei ollut niin dramaattinen hetki kuin myöhemmin luulisi. Edes J. K. Paasikivi on hädin tuskin maininnut siitä päiväkirjoissaan, hänelle se ei ollut mikään yllätys. Paasikiven mielen täyttää huoli ja ahdistus.

Monen onkin vaikea muistaa aselevon päivää tarkalleen, se ei ollut mikään Pariisin vapautus tai Berliinin valtaus. Miehet olivat yhä aseissa ja poissa kotoa.

Sota päättyi hiljakseen, nitkuttaen, ei riemunhuutoihin ja Finlandiaan. Sitä paitsi kohta sodittiin jälleen, Lapissa.

Tuntemattomassa sotilaassa keskitys jatkui ankarana koko aselepopäivän ja vielä 5. päivän aamunakin:

Silmät suljettuina, sydän hakaten ja ruumis vavisten he koettivat imeytyä maan sisään.

Tänään oli pelko kenties sentään vielä suurempi kuin ennen. He tiesivät, että tuli loppuisi pian.

– Älä enää vie.

He olivat jo eilen lopettaneet sodan, mutta vihollinen ei vielä ollut sitä tehnyt.

Kalle Päätalo on lomareissulla. Hän lukee aselevosta pikkupojilta ostamastaan sähkösanomasta Tampereen keskustassa. Se ei ole riemukas hetki: mieli on maassa, kotiseudun evakoiden kohtalo painaa. Milloin hän pääsisi siviiliin?

Se oli hiljaista, alakuloista aikaa. Pohjantähdessä kerrotaan, että Pentinkulmalla vallitsi alakuloinen odotuksen tunnelma. Koskelan perhe oli turtana surusta. Kolmaskin pojista, Vilho, oli kaatunut. Oikeastaan kaikki oli nyt kovin rauhallista, ja rauha tuli melkein yllättäen.

Ja niiden päivien sanomalehdistä näemme, miten perin juurin tavallista elämä olikaan sen kaiken myllerryksen keskellä.

Kaupunkilaiset palailivat kesäasunnoiltaaan, koulut alkoivat, Viljo Heino juoksi loistavan maailmanennätyksen 10 000 metrillä, Suomi ja Ruotsi kävivät lennokkimaaottelua, elokuvia oli enemmän kuin nykyisin, joukossa jopa sellaisia amerikkalaisia kuin Clark Gablen ja Lana Turnerin Sotareportteri. Jotkut kävivät katsomassa myös Gary Cooperia "mehevässä sotilaselokuvassa" Kersantti York. Ne olivat vastapuolen sotaelokuvia.

Rakennettiin taloja, perustettiin firmoja. Veikkauskohteet olivat ruotsalaisia jalkapallojoukkueita.

Ja vaikka suursotaa käytiin Suomenlahden rannoilla, kalastusalukset saivat hyviä saaliita, pyydettiin silakkaa ja turskaa – vain kovat tuulet huolettivat. S/S Senta teki kiertoajeluja Laajasalon ympäri, säävarauksella, ja HSS järjesti syyspurjehduskilpailunsa. Puolustusvoimat ampui tuttuun tapaan kovapanosammuntojaan Santahaminan edustalla.

Viipurin kaupunki muistutteli – Uudestakaupungista – asukkaitaan kunnallisverosta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Heitä pyydettiin ystävällisesti ilmoittamaan uusi osoitteensa.

Elämä kiiti eteenpäin. Lesket möivät tarpeettomiksi jääneitä vaatteita. Löytyisikö kotia joka ottaisi 2 ½ vuotiaan poikalapsen omakseen? Nimim. Lapsirakas. Entä kuka ottaisi syyskuun lopulla syntyvän lapsen omaksi tai hoitoon?

Kaivohuoneella oli tarjolla krapuja. Leskirouvat halusivat kirjeenv. kunn. miest. kanssa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi