Amerikka kyykyttää nyt keskiluokkaa

Nälkäpalkalla-kirjan tekijä Barbara Ehrenreich ylikoulutettujen ja alityöllistettyjen ihmemaassa

NEW YORK. Amerikkalainen toimittaja Barbara Ehrenreich osoitti edellisessä kirjassaan, että maailman vauraimmassa maassa ei tule toimeen yhdellä eikä kahdellakaan minimipalkalla.

Raportointi myyjän, siivoojan, tarjoilijan ja laitosapulaisen surkeista hanttihommista löi kyllä leiville: kirjasta Nickel and Dimed – On (Not) Getting by in America (2001) kehkeytyi Ehrenreichin menestynein teos, joka pysytteli toistasataa viikkoa muun muassa New York Timesin myydyimpien tietokirjojen listalla. Laajaa keskustelua herättänyt kiitetty teos on käännetty lisäksi kuudelle kielelle, suomeksi nimellä Nälkäpalkalla (2003).

Viime vuonna Ehrenreich sai valmiiksi jatko-osan, jossa hän päätti selvittää juurta jaksain, kuinka amerikkalaiset työnantajat kyykyttävät koulutettua "kilttiä" keskiluokkaa, ylikoulutettuja ja alityöllistettyjä valkokaulustyöläisiä.

Suunnitelma vaikutti yksinkertaiselta: hän palkkaa uravalmentajan, verkostoituu, hankkii työpaikan jonkin yhtiön tiedotusvastaavana – ja paljastaa jälleen amerikkalaisen unelman pimeän puolen.

Solubiologiasta tohtoriksi väitellyt Ehrenreich ei kuitenkaan löytänyt vuoden yrittämisen jälkeen yhtään kohtuullisia vaatimuksiaan vastaavaa työpaikkaa – eikä siis onnistunut soluttautumaan "amerikkalaisten suuryritysten häikäilemättömään maailmaan", kuten Petetty keskiluokka -kirjan (2005) suomennoksen takakannessa luvataan.

"Kirjan alkuperäisen idean kannalta se oli epämiellyttävä yllätys, mutta todistaa, kuinka vaikeaa syrjäytyneiden tai potkujen saaneiden toimihenkilöiden työnsaanti voi olla. Tein kuitenkin parhaani, vaikka tilanteeni keinotekoisuus haittasi prosessia. En voinut käyttää edes omia kontaktejani, kuten kuka tahansa muu olisi tehnyt", sanoo Barbara Ehrenreich, 65.

Tapaamme New Yorkin Manhattanilla, hulppeassa Upper West Siden miljoona-asunnossa. Asunto ei ole hänen, vaan rikkaan vasemmistoliberaalin pariskunnan, joka auttaa keräämään toisilta rikkailta dollareita Nicaraguaan. Floridassa asuva Ehrenreich on vain käymässä New Yorkissa, vaikka aikookin muuttaa sinne pikapuoliin, "lähemmäksi lastenlapsiaan".

Edellinen Nälkäpalkalla-kirja sai alkunsa artikkelisarjasta, jota Ehrenreichille ehdotti Harper's-lehden legendaarinen päätoimittaja Lewis Lapham.

Ehrenreich pohdiskeli Laphamin kanssa, miten kukaan tulee toimeen ammattitaidottomille maksettavilla palkoilla. Ehrenreich ehdotti, että jonkun pitäisi ryhtyä vanhanaikaiseen toimittajan työhön ja mennä itse kokeilemaan nälkäpalkalla elämistä – ja löysi itsensä pian pikaruokalan tiskin takaa.

Petettyyn keskiluokkaan hän sai sytykkeen suoraan Nälkäpalkalla-kirjan lukijoilta.

"Sain satoja kirjeitä hyvin toimeen tulleilta akateemisesti koulutetuilta pätkätyöläisiltä ja syrjäytyneiltä, jotka eivät olleet löytäneet saneerausten jälkeen enää vastaavaa työtä. Ja monet muistuttivat hieman katkerasti olevansa juuri niitä, jotka olivat tehneet odotusten mukaisesti 'kaiken oikein': suorittaneet käytännöllisen korkeakoulututkinnon, lykänneet perheen perustamista, sitoutuneet työhönsä ja työnantajaansa – ja saaneet silti potkut", Ehrenreich muistuttaa.

"Minäkin huomasin kuvitelleeni samoin: että kunnollinen koulutus ja kova työnteko takaa jonkinlaisen taloudellisen turvan. Vaikka en tietysti hyväksy sitä kovin yleistä käsitystä, että matalapalkkaisten ja köyhien ahdinko johtuisi vain heidän omista vääristä valinnoistaan."

Monet Ehrenreichille kirjoittaneet pitkän uran tehneet valkokaulustyöttömät olivat työskennelleet yritysmaailmassa ammateissa, joissa ei vaadita varsinaista muodollista pätevyyttä, kuten esimerkeiksi lääkäreiltä, juristeilta, opettajilta tai vaikka kirjanpitäjiltä.

Ehrenreich päätti siis kokeilla, pärjäisikö hän näillä pestuumarkkinoilla, joilla oli – kun hän aloitti kirjaansa 2003 – vajaat kaksi miljoonaa akateemisesti koulutettua työtöntä työnhakijaa.

Hän ei voinut hakea töitä Barbara Ehrenreichina, vaan otti laillisesti takaisin tyttönimensä Barbara Alexanderin ja hankki sopivan sosiaaliturvakortin.

Työhistorian ja ansioluettelon todenperäinen väärentäminen oli vaikeampaa, sillä hän ei voinut mainita tuhansia lehtijuttujaan tai kahtatoista kirjaansa. Mutta hän onnistui värväämään suosittelijoiksi nimekkäissä yrityksissä työskenteleviä ystäviään – mikäli mahdollinen työnantaja olisi tahtonut tarkistaa, kuinka ansioitunut "suhdetoiminnan konsulttina" työskennellyt Barbara Alexander oikein oli.

Ehrenreich muistutti myös itselleen, ettei hän saisi olla tarjotun työn suhteen turhantarkka.

"Päätin, etten kaihtaisi mitään teollisuudenalaa, että menisin haastatteluun minne tahansa ja pyrkisin ylipäätään käyttäytymään niin kuin hyvältä työnhakijalta odotettiin. Mitään uutta persoonaa en kuitenkaan luonut: Barbara Alexander oli periaatteessa vain peitenimeni."

Kaikki alkuvalmistelut olivat kuitenkin turhia, kuten koko pitkä prosessikin. PR-työntekijän pestiä tavoitellut Alexander ei saanut vuoden yrittämisellä ainuttakaan tarjousta, joka olisi vastannut hänen odotuksiaan ja melko vaatimattomia vaatimuksiaan: palkka 50 000 dollaria vuodessa.

Keskiluokkaa enemmän Petetty keskiluokka kertookin pettyneestä työnhakijasta, ja tietokirjailijasta, joka ei pysty kokonaan peittämään pettymystään puolitiehen jääneestä hankkeestaan. Rivien välistä voi lisäksi lukea, että Nälkäpalkalla-kirjan taustatyö oli sittenkin – ruumiillisesta rankkuudestaan huolimatta – paljon palkitsevampaa.

Mutta on Petetyssä keskiluokassa myös oma hirtehinen ja surullinen tarinansa: syrjäytettyjen epävarmuutta, turvattomuutta ja toivottomuutta hyväkseen käyttävistä urakonsulteista, uravalmentajista ja verkostoitumisasiantuntijoista, joita on Yhdysvalloissa jo kymmenisen tuhatta.

Hankkeensa ajaksi Virginian osavaltioon muuttanut Ehrenreich kohtaa monia surkuhupaisia yrittäjiä, jotka viilaavat hänen ansioluetteloaan, tekevät pölhöjä persoonallisuustestejä sekä korostavat "persoonallisuuden" ja "asenteen" merkitystä. Konsultit tekevät selväksi, että yritykset etsivät vain yhdenlaista persoonaa: iloista, innokasta, tottelevaista.

"Valmentajien ja konsulttien käyttäminen on suurimmaksi osaksi täydellistä ajan ja rahan tuhlausta. Minäkin käytin heidän palveluksiinsa noin 6 000 dollaria", sanoo Ehrenreich.

"Kaikkeen sitä siis ryhtyy, kun on tarpeeksi epätoivoinen. Eniten minua hämmästytti valmennustoiminnan täydellinen epärationaalisuus ja epäloogisuus sekä suoranainen mystisyys. Se pani tietysti ajattelemaan: onkohan yrityskulttuurikin samanlaisten ajatusten läpäisemää."

Petetty keskiluokka ei ole Ehrenreichin ensimmäinen kirja amerikkalaisesta keskiluokasta. Hän kirjoitti siitä jo teoksessa Fear of Falling: The Inner Life of the Middle Class (1989), mutta silloin teemat oli vielä toisia, kuten ylempään keskiluokkaan kuuluvien vanhempien huoli siitä, etteivät heidän lapsensa ehkä saavuta vanhempien luokka-asemaa – sillä sitähän ei voi periä.

Hänen omat lapsensa ovat selviytyneet sukupolvien luokkasodassa ihan hyvin: tytär Rosa Brooks on oikeustieteen professori ja poika Ben Ehrenreich kirjailija ja toimittaja.

Mutta miksi Ehrenreichia kiinnostaa tietokirjailijana juuri amerikkalaisten luokka-asema?

"Luulen, että se johtuu taustastani. Isäni oli syntyessäni vielä kaivostyöläinen, mutta opiskeli myöhemmin iltakoulussa metallurgiksi ja nousi sittemmin suuren Gillette-yhtiön johtajistoon. Minä sain kunnon tuntuman amerikkalaisen luokkayhteiskunnan eri puoliin jo lapsuudessa."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi