"Ei oikein rauhalta tuntunut"

 Alikersantti Kauko Örmark alkoi pitää omaa sotapäiväkirjaansa jo alokasaikana 1943, "kun en pelannut korttia enkä polttanut tupakkia".

Pienet vihot kulkivat rintataskussa ja repussa läpi kesän taistelujen sodan loppuun saakka. Mies kirjasi joka päivä muutaman rivin tuntemuksistaan ja kranaatinheitinkomppaniansa vaiheista Kannaksella.

Syyskuun alussa komppania oli kaivamissaan tuliasemissa Noskuan lohkolla Imatralta kaakkoon, oli ollut jo monta viikkoa: rauhanhuhuja, korsujen tekoa, uimista ja saunomista, jotkut pääsivät lomillekin. Välillä tuli kranaattikeskitys päälle, välillä sellainen annettiin vastapuolelle.

Sodan viimeinen kokonainen päivä eli sunnuntai 3. syyskuuta esimerkiksi taisi olla melko tylsä:

"Lepopäivä. Satoi. Rintamalla rauhallista", hän kirjoitti.

Sitten tuli aselepo.

4.9.1944 maanantai

Rauha? Aselepo?

Näin kuiskittiin. Nyt se on totta. Aamulla noin kello neljä tuli puhelinsanoma vihollisuuksien lopettamisesta kello 7:ltä. Tammenoksan Paavon [komppanian päällikkö] kanssa lähdin tulenjohtopaikalle. Hiljaista oli, vain jossakin paukahteli. Olimme epätietoisia. Oliko rauha vai ei?

Yllätyksenä se tuli, sanoo Örmark, 79, nyt. Pelko oli siitä, pitääkö sopimus. Vihollinen oli hiljaa asemissaan muutaman sadan metrin päässä.

Meitä oli muutama mies tulenjohtopesäkkeessä. Yksi toisensa jälkeen nousimme pesäkkeen etureunalle. Vihollisesta ei näkynyt merkkiäkään. Vähän aikaa siinä tähyilimme naapuriin päin. Odotimme heidänkin puolellaan miesten nousevan juoksuhaudan penkalle ja heiluttavan rauhan merkiksi käsiään. Mutta turhaan.

Kello oli seitsemän aamulla.

"Aikomus oli morjestaa. Joku sitten sanoi, että ollaan itseämme tapattamassa siellä, ja menimme alas. Venäläisilläkin oli jokin tieto aselevosta, koska muutenhan meidät olisi ammuttu siihen penkalle. Olisi siinä voinut käydä huonosti, mutta kaikki oli hiljaista."

Puoli kahdeksalta edestä kuului pitkä konekiväärisarja.

Ei oikein rauhalta tuntunut. Vanja silloin tällöin ampua hurautti lohkollamme vielä sen päivän, mutta onneksi ei hyökännyt. Toista oli Kavantsaaren lohkolla. Sieltä kantautuu kovaa taistelutoiminnan ja jatkuvan tykistöammunnan ääniä meille saakka. Kertovat ryssän hyökänneen ja tulleen asemiin. Oli syntynyt kova kahina. Asemat otettiin takaisin. Tuli kaatuneita.

"Poikien sydämet tykytti, että miten tässä käy", Örmark sanoo.

On kummallista. Pitäisi olla aselepo ja silti naapuri ampuu. Meikäläisiä kaatuu ja haavoittuu. Olemme epätietoisia siitä, mitä tulee tapahtumaan.

Se päivä meni odotellessa. Ampua ei saanut, paitsi jos vihollinen tulee asemiin.

Seuraavana aamuna tuli aselepo vastapuolellekin. Komppanian miehiä määrättiin kiireellisiin elonkorjuutöihin läheisille pelloille, ennen kuin tulisi muutto vanhoille rajoille.

Palaute:

hs.jatkosota@sanoma.fi

 Sarjan aiemmat osat: www.helsinginsanomat.fi

 Max Jakobsonin arvio sodasta seuraavalla aukeamalla.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi