Evakkotie vei Ägläjärveltä Isoonkyröön

ISOKYRÖ. Itku ja nauru ovat herkässä.

Nämä kaksi karjalaisen heimokulttuurin ominaisuutta nousevat ylitse muiden luonteenpiirteiden, kun istumme Pohjanmaan Isossakyrössä, K-marketin peräkammarissa.

Viljo, 75, ja Heikki, 70, ja Hannu, 67, Hattunen kertaavat perheensä tarinaa, ja mikä kummallisinta, he eivät puhua pulputa "sietä" eivätkä "mietä", vaikka ovat evakkoja luovutetusta Karjalasta. Murre ei tarttunut heihin lapsena.

Kirjakielen takana oli kansakoulunopettaja-äiti Sanni, joka kasvatti lapsiaan tarkasti Korpiselän Ägläjärvellä.

Hän oli avioitunut 1927 Suojärvellä toisen kauppiassuvun jälkeläisen Leo Hattusen, kanssa. Häiden jälkeen nuoripari osti kaupan naapuripitäjästä Korpiselästä.

Ruuti- ja sekatavarakauppa Leo Hattunen kannatti, ja toimintaa laajennettiin ruoka-, majoitus-, kuljetus- ja valokuvauspalveluihin.

Ilmapiiri synkkeni 1930-luvun loppua kohti. Pelot voimistuivat puolustusvoimien järjestäessä ylimääräisen kertausharjoituksen (YH) lokakuussa 1939.

"Kun YH alkoi, kyläämme tuli joukkoja, jotka asettuivat kouluumme, ja koulu loppui", Viljo Hattunen muistaa.

"Äiti pakkasi meidät autoon ja kaitsijaksemme lähti koti–apulaisemme. Olimme iltayöstä Savonrannalla ja majoituimme matkustajakotiin. Aamulla herättyäni kuulin tuttuja ääniä ja juoksin vastaan. Portaissa kiipesivät isovanhempani", hän kertaa.

Sanni Hattunen haki lapsensa pian takaisin kotiin, mutta aamulla 30. marraskuuta toiveet romahtivat. Puna-armeija oli hyökännyt.

Viljo Hattunen näki Suojärven asukkaiden pakenevan hevosilla ja kävellen. "Olin äidin apuna kaupassa, josta myimme tavaraa. Puolen päivän jälkeen rahaa ei enää peritty."

Illalla Suojärven kylät paloivat vuoron perään. Idän taivas loimusi punaisena.

Evakkotie jatkui Kihniölle, jonne lapset menivät edellä ja Sanni perässä 23. joulukuuta. "Äiti oli ainoa ja suuri joululahjamme", Viljo Hattunen huokaa.

Isä pääsi rintamalta lomalle vasta 13. maaliskuuta 1940, jolloin talvisota päättyi. Kaikki itkivät Karjalan menetystä.

Leo Hattunen osallistui jatkosotaan varastonhoitajana Vilppulassa. Kun suomalaisjoukot etenivät itärintamalla, toiveet paluusta heräsivät. Isä lähti tutkimaan tilannetta, ja pian äiti sai kirjoittaa päiväkirjaansa: "Palaamme kotiin Karjalaan 26.5.1942. Matka kohti kultamaita alkaa."

Elämä kotona käynnistyi ruoan ja tavaran puutteessa. Vähitellen rytmi löytyi ja usko tulevaan lujittui.

Kesällä 1944 venäläisten suurhyökkäys muutti jälleen suunnitelmia. Evakkotie vei nyt Pohjanmaalle Vöyriin.

"Lähtö ei ollut niin kiireinen kuin syksyllä 1939. Saimme kaikki tavaramme, myös kauppatavaran ajettua Värtsilään", Viljo Hattunen toteaa.

Hattuset viipyivät Vöyrillä yön yli ja saivat seuraavana päivänä Isonkyrön Tuuralasta kirjailija Ilmari Turjan tyhjäksi jättämän asunnon.

Leo Hattunen piti kauppaa eri paikoissa, kunnes sai ostettua tontin maanlunastusteitse Isonkyrön seurakunnalta. Rakentaminen alkoi keväällä 1947. Pojat olivat mukana työssä perustuksien kaivusta kattotalkoisiin asti.

Vanhempien siirryttyä eläkkeelle kaupan ohjakset otti käsiinsä Hannu.

Näin Karjalassa 1800-luvulla syntynyt kauppiassuku jatkuu nyt Pohjanmaalla.

Vaikka siteet karjalan kieleen ja ortodoksiseen kirkkoon ovat höltyneet, jotakin entistä on sentään säilynyt.

Hannun tytär, K-kauppias Arja Ulvinen, 40, touhuaa myymälän keittiössä ja huutaa miehet syömään. Suolasienisalaatti karjalanpaistin kera tarjoillaan perinteitä vaalien.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi