KUUKAUSILIITE

Ihmissusi

Siellä lauma lepäilee, joen mutkassa, kivikkoisella saarekkeella, jota suojaavat jurot korpikuuset.

Siellä on sudenpentujen hyvä olla. Siellä riittää vettä juotavaksi, sieltä löytyy varjoa ja suojaisia koloja. Siellä kelpaa kietoutua kerälle, huiskauttaa häntä kuonon alle, ummistaa nappisilmät, nukkua käpälät susiunien tahdissa nytkähdellen ja. . . Hitsi!

Ei, nyt täytyy yrittää välttää höyrähtänyttä intoilua, sillä vakavaa petotutkimustahan täällä pohjoissavolaisessa Vieremän kunnassa ollaan tekemässä. Mutta vaikeaa on pysytellä viileänä, niin jännittävä ilta on luvassa. Illalla nimittäin lasketaan susipari Tarun ja Taron poikaset – ja laskentatekniikka, se on huima: Seppo Ronkainen keskustelee sudenpentujen kanssa.

Puheisiin pääsemistä helpottaa se, että laumaa hallitsevat alfanaaras Taru ja alfauros Taro kantavat molemmat kaulassaan satelliittipantaa, joten tutkijat tietävät tarkasti, missä lauma pitää majaansa. Illalla, kun vanhemmat ovat lähteneet ruuanhankintamatkalle, Ronkainen menee sopivan matkan päähän pennuista ja ulvoo niille.

Jos osaa oikein hyvin susien kieltä, ja Ronkainenhan osaa, poikaset vastaavat. Niillä on siihen hyvä syy. Ulvonta tarkoittaa poikasille sitä, että emot ovat ehtineet syödä vatsansa pinkeiksi ja tulevat nyt oksentamaan illallisen heille. Poikasten äänet nauhoitetaan ja pilkotaan tietokoneen avulla osiin. Sillä tavalla saadaan lasketuksi, kuinka monta sutta on äänessä.

Jos onni oikein potkii, pennut tulevat näkösälle, ihan totta, niin on Ronkaiselle käynyt monta kertaa. Uteliaat pennut ovat pelmahtaneet katsomaan ulvojaa, aivan läheltäkin. Hontelot, isokorvaiset ja pörröturkkiset pikkusudet melkein rapsutusetäisyydellä. . . Hitsi!

Nyt on kuitenkin vasta iltapäivä ja sudet lepäävät, ainakin aikuiset. Poikaset sen sijaan voivat peuhata keskenään tähänkin aikaan päivästä.

"Nyt niillä suattaa hyvinnii olla kovat leikit menneillään", Ronkainen arvelee. Hän on Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkimusmestari ja on tavannut enemmän susia kuin kukaan toinen tässä maassa, ja useimmat aivan lähietäisyydeltä.

Ei ihme, että susien kieli on miehellä hyvin hallussa.

"Minä olen ylleensä alottanut uroksen iänellä." Hän karauttaa pari kertaa kurkkuaan ja päästää vaimean ulvaisun. Uuu-uuu.

Ronkainen vaihtaa takaisin savonmurteiseen ihmiskieleensä ja selittää: "Uroksen iäni on matalampi, ei niin soennillinen kuin naaraan. Ja se hiipuu loppua kohen."

Toden totta, ääni on yllättävänkin möreä, vähän kuin jostain ulvonnan ja murinan väliltä. Mieleen tulee mongolialainen kurkkuäänilaulu. Mikähän mahtoi olla viestin sisältö?

"Kyllä ne on vuan ilimotuksia, että tiällä ollaan."

Seuraavaksi hän esittelee naaraan äänen.

"Naaras mennee korkeammalle. Se on aeka kirkas, ja nousoo ja laskoo."

Tähän tapaan: auu-ooo-uu-oo-uu-ooooo.

Naaraalla on siis vivahteikkaammat jutut kuin uroksella. Ääni on soinnillinen ja laulumainen – ja kuulostaa hätkähdyttävältä Ronkaisen kotona, vieremäläisen omakotitalon keittiön pöydän ääressä.

"Pennuilla se uluvominen tahtoo männä väksytykseksi. Väh-väh-väy. Mutta nehän vasta opettellee keskustelemista."

Pöydän ääressä istuu myös Rktl:n petotutkija Ilpo Kojola. Hän on itsekin harrastanut joskus ulvomista, mutta tunnustaa Ronkaisen etevämmäksi siinä lajissa.

"Kyllä Seppo on hyvä ulvomaan, mestariainesta", Kojola kehaisee. "Siitä on saatu varma näyttö."

Kojola kertoo, kuinka he olivat Ronkaisen kanssa muutama vuosi sitten Pohjois-Norjassa esitelmöimässä suomalaisesta susitutkimuksesta. Ohjelman lopuksi salista sammutettiin valot, ja Ronkainen antoi ulvontaesityksen. Yksi kuulijoista oli nukahtanut puheiden aikana ja heräsi suden ulvontaan pilkkopimeässä – ja sai paniikkikohtauksen.

"Kyllä näen kävi", Ronkainen vahvistaa.

Metsäautotiet eivät sittenkään jatku loputtomiin. Kun sellaista rymistelee riittävän kauan, tulee lopulta pää vastaan ja siellä on aina silmukka.

Kartalla näyttäisi kaksikin metsäautotietä vievän mukavasti kohtalaisen lähelle laumaa. Molemmat käydään tarkastamassa, ja kun kello lähenee iltakahdeksaa, ollaan jälkimmäisen loppusilmukassa. Ronkainen varmistaa sijainnin satelliittipaikantimella: ollaan 430 metrin päässä laumasta. Se on oikein hyvä ulvontaetäisyys.

Kojola ja Ronkainen päättävät, että tämä on paras paikka yrittää. Tien reunat ja loppusilmukan keskusta ovat pusikoituneet niin, että auton saa kohtalaisen hyvin piiloon. Maasturi täytyy kuitenkin ensin naamioida, mutta sitä ei voi mitenkään tehdä näin lähellä susia.

Tähän aikaan sudet ovat taatusti valveilla. Pennut kisailevat keskenään, jahtaavat ehkä myyriä ja jäniksenpoikasia ja kiusaavat aikuisia. Pennut leikkivät häpeilemättä äidin ja muiden aikuisten kanssa, mutta isän ne jättävät rauhaan. Tämä tiedetään siitä, että naaraiden ja alempien urosten pannoista on löydetty runsaasti pienten hampaiden puremajälkiä. Alfaurosten pannoissa jälkiä on vain harvoin.

Pennut siis pelkäävät isäänsä? "Minä puhuisin mieluummin kunnioetuksesta", Ronkainen korjaa. Hän ryömittää maasturin reilun kilometrin päähän laumasta. Sitten alkaa auton maisemointi.

Kojola ja Ronkainen vetävät maastoverkon auton vasemman kyljen peitoksi. Työ viimeistellään lehvillä ja pajunoksilla. Auto näyttää ihmissilmin kohtalaisen uskottavalta pajupuskalta. Kaikki alkaa olla valmiina. Ronkainen kaivaa esiin vhf-radiovastaanottimen, joka ottaa vastaan signaaleja emojen pannoista. Laitteesta kuuluu vain laimeaa huminaa. Emot ovat tainneet lähteä saalistusretkelle. "Pennut on keskenään", Ronkainen ilmoittaa.

Iltapäivän aikana on ehditty käydä läpi lauman perustiedot. Sekä Taru että Taro pannoitettiin ensimmäisen kerran vuonna 2005. Kumpikin sai uuden pannan viime talvena.

Taro on oikea körmy sudeksi, suurin, jonka Ronkainen on koskaan tavannut. Viime talven punnituksessa se painoi 53 kiloa. Sen hampaat ovat jo huonossa kunnossa, mikä kertoo, että se on ainakin kuusivuotias. Taron rouvalla Tarulla sen sijaan on hienot hampaat, joten se on luultavasti vuoden pari nuorempi.

Vieremän porukka on susilaumaksi pieni, siihen kuuluu vain emot ja poikaset. Yleensä susilaumassa on lapsenvahteja, edellisen vuoden poikasia, jotka vahtivat perheen pienimpiä sillä aikaa kun alfat ovat metsästämässä.

Vielä syystalvella laumassa oli neljä nuorta aikuista, mutta kevättalvella ne olivat mystisesti kadonneet. Monta kertaa Ronkaiselle on käynyt niin, että metsästä onkin poikasten sijasta tullut lapsenvahti katsomaan vierasta ulvojaa. Muutaman kerran on käynyt niinkin, että tarkastamaan on tullut äreä alfauros.

Ronkainen saa peruutetuksi naamioidun auton pusikon siimekseen. Kamerat ja mikrofoni kääntyvät kolahdellen kohti kärrypolkua, jota pitkin poikaset tulevat, jos ne tulevat. "Kyllä ne valihtoo helepoemman reitin."

Sitten ollaan hiiren hiljaa.

Auton ikkunat ovat auki. Ensin sisään tulevat sääsket, sitten tympeä valeriaanan haju – suojaverkon läpi näkyy, että tienpenkalla kukkii rohtovirmajuuri valtoimenaan.

Ronkainen kurottautuu ulos auton ikkunasta. Hän päästää ensimmäisen ulvaisun, matalan, tunnustelevan. Kuluu muutama sekunti, ja metsästä kuuluu muutama herkkä vonkaisu.

Ronkainen ulvaisee toisen kerran, tällä kertaa pitempään ja voimakkaammin. Ja taas metsä vastaa: ilahtuneita ulvahduksia, haukuntaa, räksytystä.

Hitsi! Siellä poikaset ovat!

Äänet voimistuvat nopeasti. Hyvänen aika! Nehän suorastaa rynnistävät meitä kohti. Juostessaan ne tuntuvat vain yllyttävän toisiaan entistä hurjempaan remakkaan.

Sitten, jostain kauempaa, kuuluu toisenlainen ääni, aikuisen naaraan vakava ulvonta. Sävy on käskevä. Metsässä hiljenee.

Ronkainen yrittää vielä ulvoa pentujen perään, mutta turhaan.

"Naaras olikin lähellä. Se käski pennut pois." Ronkainen toteaa.

Paluumatkalla Kojola jo vitsaileekin: "Jännä juttu että Seppo hävisi sille naaraalle."

"Näin kävi", Ronkainen myöntää.

Mihin lauma katosi?

Aamulla on käyty jo tarkistamassa, jäivätkö sudet paikoilleen. Radiovastaanottimesta kuului pelkkää kohinaa. Ilmeisesti emo oli huolestunut sen verran eilisillan tapahtumista, että siirsi yön tunteina poikasensa rauhallisempaan paikkaan.

Siinä ei ole mitään epätavallista. Poikasia ei pidetä samalla paikalla yleensä kuin muutamia päiviä. Susiperheellä saattaa olla yli kymmenenkin turvapaikkaa, ja ne voivat olla kymmenienkin kilometrien etäisyydellä toisistaan. Kansainvälisessä tutkijakielessä puhutaan kohtaamispaikoista, Ronkainen nimittää niitä siirtopesiksi.

Poikaset myös synnytetään eri vuosina eri paikoissa.

"Se pesimisstrategia on muodostunut olosuhteissa, joissa susia on koko ajan vainottu", Kojola kertoo.

Poikasten jatkuva siirtely saattaa liittyä myös puhtaanapitoon. Sudet ovat siistejä eläimiä.

Joka tapauksessa olemme kiertäneet vastaanottimen kanssa tuntikausia pitkin Vieremän metsiä, mutta laumasta ei kuulu rasahdustakaan.

"Susilauman reviiri on mahdottoman laaja, keskimäärin tuhat neliökilometriä. Se on yksi syy siihen, miksi poikasten kesälaskenta on ollut vähän sattumanvaraista", Kojola kertoo.

Yhdessä yössä lauma saattaa jolkotella parikymmentäkin kilometriä.

Aamupäivän jännittävin löydös oli ilveksen tassunjälki märässä mullassa. Ilvesemo oli uskaltautunut poikasen kanssa ällistyttävän lähelle susilaumaa. Aikuisen suden haju on sen verran voimaperäinen viesti, että se pitää yleensä metsän muut pedot loitolla.

Välillä käydään tarkistamassa maastossa sellainen kohta, josta on tullut useita satelliittipaikannuksia. Aukkohakkuun laidassa lemuaa odotettu löydös: loppuun syödyn hirvenvasan niukat jäännökset. Jäljistä näkyy, että huonohampainen Taro on yhä pätevä saalistaja.

"Kuusivuotaana se alkaa olla jo ohittanut parhaan saalistusikänsä", Kojola selittää. Tutkimusaineiston mukaan 4–5-vuotiaat sudet ovat tehokkaimpia hirven kaatajia.

"On niitä poekkeuksiakkii. Silmäpuoli oli yksisilimänen ja kolomejalkanen kampura ja silti mahottoman pätevä hirvenkuataja."

"Niin, kyllä se kokemus kompensoi", Kojola myöntelee.

Silmäpuoli oli legendaarinen alfakoiras, joka johti vammoistaan huolimatta pitkään Sotkamossa Hiidenportin laumaa. Sen puoliso oli nimeltään Vaalea, ja yhdessä ne olivat uljas pari. Lauma menestyi ja tuotti paljon poikasia.

Silmäpuolen loppu oli tosin murheellinen. Vaalea sairastui reumaan, menetti toisen silmänsä ja kuulonsa eikä pystynyt enää seuraamaan laumaansa, joka sitten hajosi.

Yksinäinen Silmäpuoli ajautui huonoille teille ja alkoi etsiä ruokaa ihmisten pihoilta. Huhujen mukaan se joutui sala-ampujan uhriksi.

Hirvet ovat suden elinehto. Kojola kertoo, että skandinaaviset hirvet ovat sudelle kohtalaisen helppo saalis. Se johtuu siitä, että Suomessa hirven ja suden yhteiselo on kovin nuorta.

1920-luvulta aina 1980-luvulle saakka Suomessa ei ollut käytännössä lainkaan susia, ja siksi hirvet suhtautuvat edelleen susiin kuin koiriin. Hirvet olettavat, että sudet käyttäytyvät kuin metsästyskoirat, jotka ajavat, mutta eivät käy kiinni.

Pohjois-Amerikassa hirvet ovat toista maata. Siellä susia on ollut aina ja hirvet ovat tottuneet panemaan niille kampoihin.

Aloittelevankin susitutkijan tulee tietää, että suden virtsa haisee väkevältä ja kirpakalta. Sitä ei tule sekoittaa ketun virtsaan, jossa on selvästi pehmeämpi aromi ja joka muistuttaa hajultaan aika paljon koiran virtsaa. Ilveksen virtsa taas vivahtaa kissan pissalta, ja ahman virtsassa on mieto haju.

Myös eri eläinten ulosteet täytyy tunnistaa haistelemalla. Ja kuten arvata saattaa, suden jätöksissä on äkeä haju.

"Meidän tutkimusapulaisten ihan ensimmäisiä tehtäviä on haestella ulosteita", Ronkainen sanoo.

Koska sudet ovat palanneet Suomen metsiin niin vähän aikaa sitten, susitutkimuskin on nuorta. Ilpo Kojolan vetämä projekti alkoi vuonna 1998, ja kymmenessä vuodessa tietoa on kertynyt paljon. Pantasusia seuraamalla on päästy perille susien elämäntavoista, muun muassa pesimisestä, ravinnosta, reviireistä ja levittäytymisestä.

Lähiaikoina Kojolalta ilmestyy kirja, jossa kerrotaan susitutkimuksen tuloksista. Tutkimus lähtee siitä, että susia pannoitetaan. Se onkin melkoinen toimenpide.

"Meillä on käytössä todellakin varsin poikkeuksellinen tutkimusmenetelmä", sanoo Kojola eikä syyllisty liioitteluun.

Muualla maailmassa pannoitettavat sudet nukutetaan helikopterista ammuttavalla nuolella. Suomessa Ronkainen toimii aivan toisin.

Ihan ensimmäiseksi pitää päästä eläintä lähelle. Ronkainen seuraa sutta moottorikelkalla, ja riittävän lähelle päästyään hän pujottaa vimpaimeksi kutsumansa silmukan sen kaulaan.

Susi pysähtyy ja lennättää samalla Ronkaisen kelkan päältä hankeen. Hän pomppaa oitis jaloilleen, löysää silmukan ja painaa eläimen lumeen päättäväisellä niskalenkillä.

Pian paikalle saapuu muu tutkimusryhmä, jolla on mukanaan panta ja häkki. Susi nukutetaan ja pannaan häkkiin. Sille tehdään perusteellinen terveystarkastus, siitä otetaan mitat ja dna-näyte.

Ronkainen on kaatanut melkein sata sutta, kiinniottoja on kaikkiaan pitkälti toistasataa. Kertaakaan hän ei ole joutunut suden kanssa painimaan.

Vain yksi susi on rohjennut panna vähän kampoihin. Uskalikko oli Uranus-niminen alfakoiras, mutta sekin vain paljasti hampaansa ja murisi.

"Susi alistuu heleposti, se ihmisen haju on niin pelottava", Ronkainen kuvaa. Ei ihme, että puheet suden pelottavuudesta eivät tee Ronkaiseen kovin suurta vaikutusta.

Jännittäviä tilanteita toki syntyy. Viime talvena Ronkainen jäljitti susia poikkeuksellisesti yksin. Kaikki sujui aluksi hyvin . Hän sai Vieremän lauman alfakoiraan Taron kiinni ja kellistetyksi melko helposti. Samalla kun hän piteli suurta sutta aloillaan, hän kaiveli taskustaan gps-laitteen ja lähetti sitten kännykällä koordinaatit tutkimusryhmälle. Viestin otti vastaan virolainen tutkija, jolla oli gps-laitteessaan virolaiset koordinaatit. Niinpä miehet, häkki ja panta joutuivat 19 kilometrin päähän Ronkaisesta ja sudesta.

"Kolome tuntia makasin suen kanssa. Ol mahottoman kylymä ja kova viima. Siellä kyyristelin tuulen suojassa suen selän takana."

Viimein apulaiset löysivät Ronkaisen moottorikelkan jälkiä seuraamalla. Taro sai uuden pannan, ja se oli jo seuraavana päivänä laumansa johdossa.

"Ei siitä sille mittään haittaa ollu, muuta kuin että joutu sietämään ihmisen hajua."

Jos ilmaston lämpeneminen jatkuu ja talvet ovat yhtä vähälumisia kuin viime vuosina, Ronkaisen poikkeuksellinen tutkimusmenetelmä on vaarassa. Se vaatii aukeaa maisemaa ja runsaasti lunta.

Susia sen sijaan ei uhkaa muu kuin ihminen. Viime talven laskennoissa selvisi, että kaksikymmentä prosenttia Suomen susikannasta oli kadonnut vuoden aikana. "Pantasusista saadun kokemuksen perusteella voidaan arvioida, että yhdeksänkymmentä prosenttia niistä katosi ihmisten toiminnan seurauksena", Kojola sanoo.

Susien väheneminen tarkoittanee, että vuoden aikana on tapettu luvatta kymmeniä susia. Silti petotutkijat ovat sitä mieltä, että valtaosa susialueellakin asuvista ihmisistä suhtautuu susiin asiallisesti ja maltillisesti. Petojen vihaajat kuitenkin tuntuvat saavan äänensä paremmin kuuluviin.

"Nyt ruppee olemaan neuvot vähissä", Ronkainen sanoo. Takana on tuntikausien etsiminen ja satoja kilometrejä Vieremän syrjäteitä. Tarun ja Taron laumasta ei ole kuulunut rasaustakaan.

Ronkainen alkaa jo epäillä, että sudet ovat siirtyneet etelään reviirinsä ulkopuolelle. Mutta sitten tulee toimistosta soitto. Satelliittipaikannin on lähettänyt tietokoneelle uudet koordinaatit.

"On ne kyllä taivaltanneetkin", Ronkainen sanoo ihaillen.

Aamunyön tunteina lauma on siirtynyt yli seitsemän kilometrin matkan. Uudelle kohtaamispaikalle ehditään kuitenkin ajoissa ennen yhdeksää.

Samat rituaalit: hyvän paikan haku, auton naamiointi, kameroiden asettelu. Mutta radiovastaanotin ei lakkaa naksuttamasta.

"Naaras on vahdissa", Kojola sanoo. "Joku eppäilys niillä heräs, ne ei jätä pentuja keskennään", Ronkainen täydentää.

Puolen tunnin jälkeen naaraan liikkeistä kertova kanava vaikenee, mutta koiraan kanavalta on alkanut kuulua naksutusta.

"Uros paikalla. Nehän ottaa meijät ihan tosissaan", Ronkainen toteaa.

Vielä puoli tuntia odottelua, ja sitten ei kummaltakaan kanavalta kuulu enää ääntä.

"Ne lähti, joko iliman pentuja tai pentuineen."

Ronkainen kurkottautuu jälleen ikkunasta. Susilauman suuntaan vie kapea hiekkatie, jota reunustaa sakea lepikko.

Ronkainen ulvoo, kerran, kahdesti. Mutta tänä iltana vastausta ei kuulu. Vanhemmat ovat vieneet poikaset matkassaan. Ne jolkottavat luultavasti jo monen kilometrin päässä. Toinen vanhemmista johdattaa letkassa etenevää pentuetta.

Auto riisutaan oksista ja maastoverkosta. Ronkainen päättää, että enää hän ei lähesty tätä laumaa samalla autolla. Taru ja Taro ovat varmasti jo oppineet tunnistamaan Ronkaisen auton moottorin äänen.

"Tämä iäni yhistyy niijen mielessä ikäviin asioihin. Kun ne pannotettiin viime talavena, ne kuuli silloinkin tämän saman auton iänen", Ronkainen sanoo.

Vain sataviisikymmentä kilometriä Vieremältä koilliseen, ja maisema näyttää aivan erilaiselta. Kumpuilevia, jäkälän peittämiä mäntykankaita. Kirkasvetisiä lampia. Hakkuuaukkoja.

Mutta sudet viihtyvät täälläkin.

Alfauros Nikin laumasta tiedetään paljon, sillä se on ollut tehoseurannassa jo pari kuukautta. Rktl:n tutkijat ovat käyneet tarkistamassa jokaisen Nikin satelliittipannasta tulleen paikannuspisteen.

Niki viettää laumoineen kiertelevää elämää. Välillä lauma asustelee Suomussalmen puolella, välillä taas täällä Kuhmossa.

Niki on syntynyt Pohjois-Nurmeksessa, ja sen isoisä oli kuuluisa Silmäpuoli. Nikin puolisoa ei ole saatu pannoitetuksi eikä sen dna:ta ole päästy tutkimaan, joten sen sukujuuria ei tunneta.

"Tämä pariskunta on pärjännyt aika hyvin tällä alueella. Nyt sillä on jo neljäs pentue", Kojola kertoo. "Täällä ne saavat nauttia runsaasta hirvikannasta, mutta myös runsaasta karhujen seurasta."

Kahden kuukauden aikana Nikin lauma on metsästänyt ahkerasti. Se on kaatanut kaksitoista aikuista hirveä ja kymmenen vasaa. Poronvasoja on kellistynyt 13 ja aikuisia poroja yksi. Lisäksi lauma on saanut saaliiksi yhden aikuisen ja yhden nuoren metsäpeuran. Määrä on melkoinen, mutta sudet eivät ole päässeet suinkaan hotkimaan koko tuota lihamäärä, vaan jokaista susien kaatamaa haaskaa on tullut jakamaan karhu.

Kojolalla on vakavia epäilyksiä siitä, etteivät Nikin pentujen asiat ole hyvin. Yksi on jo löytynyt kuolleena. Syynä oli ehkä vatsatauti, ainakin pentu oli kovin laiha. Mutta tänä iltanahan tilanne selviää, kun Ronkainen ulvoo Nikin pentueelle.

Kuunteluryhmä on kasvanut kahdella. Tutkimusapulaiset Johanna Suutarinen ja Mari Tikkunen haluavat niin paljon nähdä elämänsä ensimmäisen villin suden, että suostuvat ahtautumaan autossa koirien kuljetustilaan.

Ronkainen ajelee siirtopesän lähistöllä kulkevia metsäautoteitä, mutta sopivaa ulvontapaikkaa ei tahdo löytyä millään. Sen sijaan 2,4 kilometrin päässä laumasta tien varressa seisoo suuri hirvisonni. Hetken tuijoteltuaan hirvi lähtee jolkottamaan kohti susia.

"Ei ne tosiaan paljon suenhajua pelkää", sanoo Ronkainen tyynesti.

Vähän matkan päässä tien varressa loikkii nuori naaraspuolinen metsäpeura.

"Meillehän esittäytyy koko susien ruokalista", Kojola jatkaa.

Lopulta Ronkainen päättää yrittää houkutella poikaset metsälauhan valtaamalle hakkuuaukealle.

Puoli kymmeneltä kaikki on valmista.

Ronkainen aloittaa tutusti uroksen ulvonnalla. Toisen kerran jälkeen jostain kaukaa kuuluu vaimea vastaus.

Ääniä ei ole monta, ehkä kaksi, ehkä kolme. Ronkainen esittelee hämärtyvässä Kuhmon illassa koko ulvontarepertuaarinsa. Välillä hän maanittelee uroksen äänellä, välillä taas komentaa naarasta matkien.

Mutta vastausta ei kuulu. Autossa aletaan olla jo valmiita luovuttamaan. Joku korjaa asentoaan, toinen uskaltautuu kuiskaamaan muutaman sanan.

Yhtäkkiä se on siinä, hakkuuaukion keskellä, vatsaa kutittavassa heinikossa, susi.

Ehkä se ryömi paikalle ojaa pitkin, ehkä se tiivistyi siihen iltausvasta, mutta siinä se nyt seisoo ja tuijottaa suoraan kohti autoa.

Kiikarin kuvassa sen katse näyttää haikealta, suorastaan murheelliselta. Järki sanoo, että se on vain valpas.

Susi tuijottaa hievahtamatta ehkä kymmenen sekunnin ajan. Ne ovat kymmenen sekuntia, joita en koskaan unohda.

Susi kiepsahtaa ympäri, ja autoon kantautuu vaimea oksan rasahdus. Metsän laidassa vilahtaa vielä valkoinen poski. Sitten eläin on kadonnut.

Susi ei ollut unta. Se oli ihan oikea, villi kainuulaissusi. Siitä tallentui kolme kuvaa Johanna Suutarisen kameran muistikortille, yksi niistä terävänä.

Susi oli hänen elämänsä ensimmäinen. Onnitteluja satelee. Kuvaaja kihisee edelleenkin jännityksestä.

Kojola ja Ronkainen tutkivat kuvia.

Susi on aikuinen, ilman muuta, ilmeisesti viime kesän poikanen.

Taisi käydä niin, että lapsenvahti tuli tarkistamaan, kuka uskalsi tulla lauman reviirille huutelemaan.

Muualla HS.fi:ssä:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi