Jaakko Vaakko Vesirotasta Herra Pii Poohon

 "Oi, sanoi siili, / olen tunteellinen siili, / olen hyvä, kiltti, hellä. / Ja kenelläpä, kellä / on vastaansanomista? Se vain on surullista, / että piikkikuoren alla / siilin hellyys piili." Kirsi Kunnaksen (s. 1924) runo Tunteellinen siili on kirjailijan itsensä sanoin jonkinlainen omakuva.

Runon tuntee varmasti jokainen – niin kuin muutkin Tiitiäisen satupuun (1956) hellän hilpeät ja hullunkuriset lastenrunot, jotka Pekka Jalkanen ja Eero Koivistoinen sävelsivät lauluiksi 1970-luvulla.

Tiitiäisen satupuusta on otettu jo 31. painos. Runokirjan suosio kävi ilmi myös Helsingin Sanomien lastenkirjakyselyyn tulleista vastauksista: "Runokokoelmista ihmeellisin: miten kieli kiemurtaa ja elää!", "Opin lorut kirjasta ennen kuin opin puhumaan", "Rakastin Herra Pii Poota! Nauroin Jaakko Vaakko Vesirottaa! Ville ja Valle mökissänsä eivät unohdu koskaan!"

Kunnas löysi tyylinsä suomentaessaan englantilaisia nonsense-runoja Hanhiemon lippaaseen (1954). Se ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Tiitiäisen satupuu uudistivat suomalaista lastenrunoutta, joka oli pysähtynyt Sakari Topeliuksen, Arvid Lydeckenin ja Immi Hellénin romanttiseen idealismiin ja opettavaisuuteen.

Ennen lastenrunoja Kunnas oli ehtinyt kirjoittaa runoja aikuisille 1950-luvun modernismin hengessä. Tuula Korolainen kirjoittaa artikkelissaan (Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita, 1996), kuinka lastenrunojen riimittely ja hilpeät rytmit saivat oikeaoppiset modernistit ihmettelemään Kunnaksen loruja kuin susi Kani Koipeliinia: "Taikuri kertoi sadut vanhaan malliin, / mutta mihin talliin, / mihin koppiin / tämä uusi naururäikkä pannaan oppiin?"

"Veisaisinpa virsiä, / jos muistuttaisin Kirsiä. / Jos muistuttaisin Tuomasta / lakkaisin lauluja luomasta." Nämä säkeet taas syntyivät Ekbergin kahvilassa, jossa Kunnas sanaili runoitse modernismin johtohahmon Tuomas Anhavan kanssa. Runo päätyi sittemmin Tiitiäisen satupuuhun ja sai nimekseen Haitulan laulu.

Kuitenkin juuri Kunnas juurrutti modernismin lastenkirjallisuuteen käyttäessään uudenlaista kuvakieltä ja nonsenseä. Lastenrunoissa ei hänen mielestään koskaan saisi olla "sellaista lallatustunnelmaa, että loppusoinnuilla pistetään tyhjää pyörimään".

Tiitiäisen satupuussa Kunnas puhuu huumorin ja hersyvän satiirin keinoin lapsillekin aikuisten asioista. "Ei mitään höpökivaa, söpöä tai tätimäisen opettavaista, vaan rikkaita nyrjähtäneitä maailmoja eksentristen ja traagistenkin henkilöiden ja hahmojen seurassa, kuten Herra Piipoo, Jaakko Vaakko Vesirotta tai Haitula", kirjoittaa 32-vuotias, lastenkirjakyselyyn osallistunut joensuulaisnainen.

Kunnas on myös puhunut voimakkaasti runon ja mielikuvituksen voimasta, kielellisen kyvyn ja ymmärryksen kehittämisestä runon rytmin ja melodian avulla. "Ihmisen sielunelämä on yhtä köyhä kuin hänen sanavarastonsa", on Kunnas sanonut.

Sarja perustuu Helsingin Sanomien kyselyyn, jossa lukijat kertoivat lasten- ja nuortenkirjasuosikeistaan.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi