10.4.2004

Kustantajat pitävät keskenkasvuisista

Lasten ja nuorten kirjoja tulvii markkinoille ympäri vuoden

Tampere. Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutissa Tampereen Puutarhakadulla vanhuus tulee vastaan jo kynnyksellä. Näin paljon ja näin jännittäviä kirjoja nykyisille lapsille ja nuorille!

Jumalaton määrä outoja tai hurmaavia henkilöitä, värikkäitä juonenkäänteitä ja ihanasti kauhistuttavia tapahtumia, jotka kaikki ovat armotta menneet sivu suun, nuorempien uniin. Miksi vasta nyt?

Siksi, että kohtuutta ei ole olemassakaan.

Sodanjälkeisten sukupolvien lapsuudenkodit eivät tulvineet kirjoja ainakaan maalla. Kiertävältä kaupustelijalta ostettiin kymmenen suomalaisen kansalliskirjailijan teokset, H. C. Andersenin lyhentämättömät sadut ja Paavo Rintalan Lakko. Lakkoa ei saanut lukea.

Kirjastojen antia säännösteltiin tiukasti, eikä yksittäinen lapsi esimerkiksi Kuhmossa saanut kuin seitsemän kirjaa viikossa.

Aikuisten hyllyille ei ollut asiaa, ja enin osa sallitusta oli kovin opettavaista lajia. Kirjoissa autettiin isää ja äitiä, hakattiin halkoja, kerättiin köyhille mummoille polttopuita ja kaduttiin koko sydämestä heti, jos se näytti olevan tarpeen.

Paitsi Grimmin saduissa. Tarkasti ajatellen oli sentään muitakin teoksia, jotka eivät kuvottaneet kiltteydellään, vaikka Pollyannassa olikin nieleksimistä.

No nyt kaikki on toisin, ja Tampereella instituutin johtaja Kaisu Rättyä saa kantaa uusia kirjoja hyllyihin hento selkä taittumaisillaan: Jukka Laajarinteen Onnenpossu. Ilkka Remeksen Piraatit. Linda Bondestamin ja Stella Parlandin Katastrofer och strofer om slummer och stoj. 1 500 lasten- tai nuortenkirjaa vuodessa, kolme kertaa enemmän kuin neljännesvuosisata sitten.

Kannattaako ne kaikki julkaista?

Rättyä menee vähän kummallisen näköiseksi. Kyllä, kaikki kotimaiset kannattaa julkaista, Rättyä lupaa: "Luotan hyvin pitkälle suomalaisen kirjallisuusmaailman arviointikykyyn."

"Mutta eri asia on, tiedetäänkö, mitä kaikkea kannattaa kääntää."

Rättyä on kotoisin Ylivieskan Raudaskylästä, Oulun eteläpuolelta. Hän oppi lukemaan viisivuotiaana, ja kun kirkonkylän kirjastoon oli 15 kilometriä, kirjastoautosta tuli hyvin tärkeä.

Raudaskylän lapsi luki kaiken minkä sai käsiinsä. Lukioajoista saakka hän teki paikkakunnan kirjastossa myös töitä. Oli aika johdonmukaista, että hänestä tuli kirjallisuudentutkija.

Kirjoittiko hän paljon?

"No en", Rättyä hämmästyy. "Minä en ollut kirjallisesti lahjakas. Sen sijaan sävelsin omia runojani. Minulla oli valmis euroviisuvoittajakin valmiina."

Lapsille tai nuorille kirjoitetun kirjan elinkaari on pidempi kuin aikuisten kirjan, Rättyä selittää. Puutarhakadun hyllyissä on paljon sellaisiakin, joita kirjakaupoista ei enää saa, mutta eivät kirjat kaupoistakaan katoa vuodessa tai kahdessa.

Eikä uusi kirja syö entisen suosiota. Klassikot pitävät pintansa, vaikka uusia trendejä ilmaantuukin koko ajan: Astrid Lindgrenin tai Tove Janssonin kirjat purevat yhä siinä missä Frances Burnettin Pikku prinsessa ja L. M. Montgomeryn Anna-kirjatkin.

Samaan aikaan tutkija voi nähdä, että esimerkiksi Eva Ibbotsonin kirjasta Virta vie viidakkoon on tulossa niiden veroinen teos.

Vielä 70- ja 80-lukujen taitteessa pohjoismaiset alaikäisten kirjat tiedostivat näkyvästi: ne tekivät ripeästi selkoa munasarjoista ja lisääntymisestä, äitien kuukautiskierrosta ja uusperheiden rakenteesta. Niiden aihekentästä on nyttemmin edetty muualle.

Ilmiöitä ja ongelmia riittää silti. Rättyän havaintojen mukaan viime vuoden lasten- ja nuortenkirjojen teema on ollut kiusaaminen: lapsen on helppo käsitellä pelottavaa ongelmaa, kun se tulee vastaan fantasiamaailmassa tai kirjassa, jonka kehykset ovat tutut ja turvalliset. Huumoriakin kirjoissa on runsaasti.

"Ja yksi nuortenromaaneista käsitteli kapinaa ja mielivaltaa", Rättyä muistaa mainita. "Vieläpä Tampereella!"

1 500 kirjaa vuodessa on neljäsosa kaikesta Suomessa julkaistavasta kirjallisuudesta. Määrä tuntuu niin paljolta, että se vaatii selittämistä.

Lapsille ja nuorille tarkoitettuja kirjoja käännetään nykyisin enemmän kuin ennen, Rättyä selittää. Se selittää valtaosan kasvusta.

Suuressa joukossa näkyy myös yksittäisiä ryhmiä, jotka näyttäytyvät muita selvemmin: esimerkiksi suomenruotsalaiset kuvakirjat.

Niiden runsastunut määrä johtuu ainakin osaltaan siitä, että kaksi kustantajaa kääntää ne yhtä aikaa suomeksi ja ruotsiksi.

Historialliset nuortenromaanitkin tekevät vahvaa nousua. Rättyä tempaa käteensä Raili Mikkasen Kahdentoista valan ja innostuu: "Tämä oli piinaavan jännittävä kirja."

Ja niin Rättyä tuleekin sanoneeksi sen, mikä kävijän olisi pitänyt itsekin älytä. Lukihan appiukkovainaakin Richard Adamsin Ruohometsän kansaa niin suuren kiihtymyksen vallassa, että kun kaniinit lähtivät ryöstämään morsiamia naapurikylästä, appiukon oli pakko nousta ottamaan pari nitroa.

Ei kirjan lukijalla ole ikärajaa. Lapsuuden ja nuoruuden mielikirja voi olla sitä elämän loppuun asti.

Kirjakori 2003 -näyttely 21. 4. saakka Suomen Nuorisokirjallisuuden instituutissa, Puutarhakatu 11 A. Ma 10–18, ti–pe 10–15.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi