Maan alta löytyivät maailmanlopun kuvat

Jussi Kivi törmäsi virolaisessa bunkkerissa karmeaan aarteeseen – ja vie sen taiteena Venetsian biennaaliin

 Huhtikuussa vuosi sitten Itä-Viron Sillamäessä oli häikäisevän aurinkoista, mutta Suomenlahdelta viilsi hyinen pohjoistuuli. Kuvataiteilija Jussi Kivi tuskin huomasi kylmän puraisuja syrjäkaupungin teollisuusalueella. Hän keskittyi virittämään hengityssuojainta kasvoilleen ja tarkistamaan taskulampun paristoja.

Mies oli koluamassa Viron outoja paikkoja, etsimässä raunioromanttista sytykettä taiteelliseen työhön. Kierrokseen mahtui niin hylättyjä sotilastukikohtia ja raunioituneita tehtaita kuin palavan kiven louhinnan synnyttämiä autiomaita.

Edessä oli jälleen jotain kutkuttavaa: portaat vanhaan maanalaiseen pommisuojaan. Ovi oli kadonnut metallivarkaiden matkaan, ja rappusia peittivät monen syksyn lehdet sekä laitapuolen kulkijoiden jätökset. Alinen veti silti kummasti puoleensa.

Maan alta löytyi jotain makaaberimpaa kuin taiteilija olisi voinut kuvitellakaan. Siellä lymysi osa rankinta ja vainoharhaisinta Neuvostoliittoa sellaisena kuin se oli hylätty 17 vuotta aiemmin vallan vaihtuessa.

Bunkkeri oli ollut pelastustoimen koulutuskäytössä. Sen seinille levittäytyi apokalyptinen julistenäyttely, jossa esiteltiin väestönsuojelutoimia ja palokunnan tehtäviä ennen ja jälkeen ydinaseiskun. Länsimaisesta tietoiskuperinteestä poiketen kuvituksessa mässäiltiin värikylläisillä tuomiopäivän näyillä. Sienipilvet kohosivat ja haamumaiset kaasunaamariarmeijat operoivat liekehtivissä rauniokaupungeissa.

Löydön bisarrisuutta ei vähentänyt se, että juuri Sillamäessä rikastettiin uraani neuvostoimperiumin ensimmäisiin atomiaseisiin.

Tämän vuoden Ars Fennica -ehdokkaisiin lukeutuva kuvataiteilija tietää pelastustoimesta yhtä ja toista. Hän on ollut melkein koko ikänsä palokuntahullu ja koonnut vaikuttavan yksityispalomuseon. Palokuvien kauhugalleria sai taiteilijan tolaltaan.

"Se oli aarrekammio", hän huokaisee miltei vuosi retken jälkeen. "On täysin uskomatonta, että se oli säilynyt sellaisenaan."

Julisteita oli seinien ohella maahan kaadetuissa varastohyllyissä. Painotuotteet olivat jo osin homehtuneita. Kivi koki toimivansa vastuullisesti, kuin kansatieteellinen esinetaltioija, kun raijasi osan materiaalista mukaansa. Samalla tietyt taiteelliset palaset alkoivat loksahdella hänen mielessään. Vaikka ei hän vielä Venetsiaan asti nähnytkään.

Sillä sinne, Venetsian biennaaliin, Euroopan suurimpaan nykytaiteen näyttelyyn Kivi on lähdössä Suomen edustajana. Hän laatii parhaillaan ydinkatastrofijulisteista ja palomuseostaan tilataideteosta nimeltä Fire & Rescue Museum. Se tulee olemaan esillä biennaalin Aalto-paviljongissa kesäkuulta marraskuulle.

Julisteita hän luonnehtii symbolisesti herkulliseksi aineistoksi.

"Ne ovat banaalilla tavalla eksoottisia. Eräänlaista ydinromantiikkaa, jossa yhdistyy totaalisen tuhon kuvaus ja illuusio pelastamisen mahdollisuudesta. Taiteilija on ottanut dramatiikasta kaiken ilon irti. Tyyli on jotain lastenkirjan ja sarjakuvan välimaastoa, vähän niin kuin Tinttiä."

Ollaan Kiven työhuoneellaan Helsingin Sörnäisissä. Mies setvii ja luetteloi palokuntakamaansa: pienoisautoja ja -asemia, kypäriä, viirejä, kuvia ja paljon muuta. Sadat artefaktit ovat suurelta osin banaanilaatikoissa; esillä ne ahmaisisivat koko huoneen.

Keräilijä ei ole hankkinut kokoelmaansa rahalla, vaan vuosien mittaan kertyneinä lahjoituksina. Siksi miltei joka esineellä on tarina. "Tämän kypärän antoi hampurilainen palomies kosiskelulahjana islantilaiselle naistaiteilijalle. Heistä ei kuitenkaan syntynyt paria, ja sain kypärän", Kivi selostaa.

Aiemmin Kivi ei halunnut tuoda palomuseota esille taideyhteydessä, vaikka sitä oli kyseltykin. "Halusin pitää sen pakopaikkana taidemaailmasta. Julisteiden myötä tilanne kuitenkin muuttui. Nyt palokokoelmani voi olla tarinankertomisen väline."

Dekadenssilla hän ei halua hekumoida. Tarkoitus on muistuttaa, että maailma istuu yhä ydinasekeon päällä, ja ohjuksilla myös uhitellaan kuin katupojat stileteillä. Suomessakin varaudutaan kaiken aikaa ydintuhoon, Kivi huomauttaa, vaikka suuri yleisö ei moisia mieti.

"Meidänkin talossa on pommisuoja, säteilymittari ja varusteet, joita kerrostalossa pitää olla. Luin hiljattain uutisen, jonka mukaan rakennusalan mielestä väestönsuojelu on yksi turhimpia lakeja, joka tekee rakentamisesta kalliimpaa."

Kiven lapsuudenkoti sijaitsi Helsingin Käpylässä aivan paloaseman vieressä. Kun omasta ikkunasta näki matkaan syöksyvät paloautot, ja tietyn vuoron miehet sallivat juniorin roikkua asemalla, ei palokuumeen tarttumista olisi estänyt mikään rokote.

Paloasemalla hän viihtyi niin hyvin, että isä joutui jopa jouluaattona patistamaan hänet sieltä kotiin lahjoja avaamaan. Naskali piirteli lehtiökaupalla paloautoja ja alan ammattilehdistä omaksuttuja taktisia sammutuskarttoja.

"Eräs palomiehistä jo vitsaili, että taitaa tulla Jussista taiteilija", Kivi naurahtaa – ja kertoo, että hänen ensimmäinen julkiseen käyttöön lunastettu teoksensa kuvasi metsäpaloa. Se roikkui vuosikausia kansakoulun ruokalan seinällä.

Lapsuuden palokuntainnostus huipentui Amerikan-matkaan. Mummon serkku toimi palopäällikkönä Ohiossa Warrenin pikkukaupungissa, ja kesällä 1971 Kivi seurasi kuukauden sikäläisen palokunnan elämää.

Sisimmässään hän alkoi kuitenkin jo tuntea, että ei pyrkisi ihailemaansa ammattiin. Oma tie vei toisaalle. Paloaiheisen tavaran keräily silti jatkui, kunnes siihenkin tuli "krapula", hylkimisreaktio.

"1970-luvun lopulla minulle tuli yhteiskunnallinen maailmanparannusvaihe. Niissä kuvioissa oli vakavaa porukkaa, eikä tällaista keräilyfriikkiä olisi juuri ymmärretty. Tuolloin jopa raaputin itseni pois monista palokuntavalokuvista. Onneksi vaihe ei kestänyt kauan."

Parhaiten Kivi tunnetaan maastoaiheisista valokuvistaan ja karttapiirroksistaan, jotka muistuttavat tyyliltään vuosisadan takaista maantieteellistä tutkimusta.

Hänellä ja taiteilijaystävä Oliver Kochta-Kalleisella on näyttelyitä ja kenttäretkiä järjestävä romanttisen maantieteen seura, Romantic Geographic Society, jonka nimissä Vironkin bunkkerireissu toteutettiin.

Talvi on taittumassa kevääksi. Kivi kapuaa Kasakallio-nimisen jylhän metsäisen mäen kuvetta, täyttä kansallismaisemaa.

Ei uskoisi, että ollaan Helsingissä. Alue onkin vuodenvaihteen liitoksia, se on niin kutsuttua Vantaan kiilaa entisellä Sipoon rajalla.

"On melkein liian kaunista. Tämä on kuin Pekka Halosen tai Gallen-Kallelan maalauksista", Kivi huomauttaa kilpikaarnahonkien keskellä. Huipulla on pronssikautinen kiviröykkiöhauta. Itään levittäytyy pääkaupunkiseuduksi hämmentävän kolimainen näköala metsineen ja vesistöineen.

Kivi kääntää huomion etelään ja horisontissa loistavaan Vuosaaren täyttömäkeen, entiseen kaatopaikkaan. "Siinä on Suomen eteläisin tunturi. Lapissa voi tuntea itsensä pieneksi. Mutta tuon paskakasan päällä vielä pienemmäksi, kun ajattelee ihmisen kulutuksen määrää."

Teininä tuleva taiteilija eli nuorten retkikirjojen pihkantuoksuisessa idyllissä ja kuvitteli, että jossain vähän syrjemmässä alkoi sinertävän utuisena metsäraja. Se myyttinen korpien ja salojen valtakunta, jonka jokainen suomalainen tuntee mielikuvana.

Nuorukainen pakkasi erävarusteet ja lähti etsimään Tapion maita ympäri Suomea – vain kohdatakseen metsäautoteiden labyrinttejä sekä kansallispuistojen kyltitettyä ja virallistettua näyteluontoa.

"Se kaikki on niin alleviivattua, että jäljellä ei ole enää mitään – vain halu lähteä takaisin kotiin", Kivi tuumaa.

Onnekseen seikkailija keksi tämän päivän villiyden pesivän muualla: urbaanin rajaseuduilla, rähjäisillä jättömailla, keskeneräisissä epäpaikoissa. Ne kunnaat ovat kartoittamattomia, määrittämättömiä, alitajuntaa stimuloivia – ja yllätyksellisiä.

"Mitä vain voi tulla vastaan, rosvojen räjäyttämä kassakaappi tai poltettu auto", hän hehkuttelee. "Niissä paikoissa on luotaantyöntävän vetovoimaisuutta."

Omien sanojensa mukaan Kiveä ei saisi kirveelläkään lähtemään Mount Everestille, mutta virolaisille kuonavuorille hän suorastaan ikävöi.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi