Muumipeikon kehityskertomus

"Upea, syvällinen kirja vaikeuksien voittamisesta", kirjoittaa eräs Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen lastenkirjakyselyyn osallistunut lukija, 52-vuotias nainen Espoosta. Kyllä. Hänen näkemykseensä voi hyvin yhtyä.

Tove Janssonin vuonna 1957 ilmestynyt Taikatalvi (Trollvinter) kiehtoo yhä minuakin, keski-ikäistä, joka siihen ensi kertaa tutustuessani olin murrosikäinen oppikoululainen Helsingistä. Mutta vanhemmiten kirja on puhutellut minua vielä enemmän.

Taikatalvi on aikajärjestyksessä kuudes Janssonin muumiproosaan kuuluva kirja. Aiempien, osin jo 1940-luvulla ilmestyneiden proosakirjojen (mm. Muumipeikko ja pyrstötähti, Taikurin hattu, Vaarallinen juhannus) maagisten ja dramaattisten seikkalujen jälkeen parrasvaloissa on nyt yksilö ja hänen psykologinen kehityksensä.

Päähenkilönä on muumipeikko, joka herää keskellä talvea muun perheen nukkuessa ja kohtaa totaalisen yksinäisyytensä. Lumi ja varjot ovat muuntaneet tutun maiseman oudoksi.

Talvessa elävät salaperäiset oliot, joita ei näy kesällä – ja vaikuttaa Tuutikki, josta tulee muumipeikon henkinen johdattelija. Talvessa työskentelee myös kaunis ja kiehtova jäärouva, kuoleman symboli.

Kiinnostavaa Taikatalvessa on erityisesti se, miten Tove Jansson taidemaalarina käsittelee muuttunutta maisemaa, jossa kaikki turvallinen näyttää epävarmalta. Maalauksellinen näkökulma ilmenee tekstistä vähän toisella tavalla kuin kuvituksen mustavalkoisista graafisista piirroskuvista.

Tunnelmaa luo vahvasti jo kirjan ensimmäinen lause: "Taivas oli melkein musta, mutta lumi oli kuutamossa kirkkaan sinistä."

Teksti maalaa lumen siniseksi samalla, kun sen yllä oleva mustavalkoinen vinjettikuva kiteyttää kertomuksesta jotakin muuta. Kuu todellakin säteilee outoa valoaan yöhön, ja lumen peittämä yksinäinen puu maisemassa on hyvin vieras.

Janssonin muumiproosasta väitöskirjan tehnyt ruotsalainen kirjallisuuskriitikko Boel Westin (Familjen i dalen. Tove Janssons muminvärld. Bonniers 1988) on tähdentänyt, miten talven kuvaus Janssonilla toimii väylänä käsitellä metafyysisiä ja eksistentiaalisia kysymyksiä. Talvi antaa mahdollisuuden myös pelkojen ja alitajunnan kuvaukselle.

Westin muistuttaa, että yleensäkin lastenkirjallisuudessa talven tehtävä on avata uusia näkökulmia. Janssonilla välillä parodinenkin kuvaus tekee talvesta jopa kumouksellisen yksilön kannalta.

Taikatalvessa on kaikkiaan 71 piirroskuvaa, joista neljä täyttää koko sivun. Kuvia tehdessään Jansson on käyttänyt mustan raapepaperin ja  viivapiirroksen tekniikkaa.

Kokosivun kuvat ja piirrosten mustavalkoisten kontrastien muutokset auttavat ymmärtämään muumipeikossa talven aikana tapahtuvaa voimakasta psykologista kehitystä. Hän tunnistaa ja hyväksyy outouden itsessään.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi