Niinimaan seisakkeella väki epäili uutista

 Aamuyhdeksältä Alavudella oli sumua. Vaasan-juna oli tulossa, kohta se pysähtyisi Niinimaan seisakkeelle.

Pekka Silventoinen oli tullut junalle hyvissä ajoin, sillä sanomalehden hakumatka oli mieluisa tehtävä kymmenvuotiaalle. Lapuan patruunatehtaalta lähti rintamalle junia, jotka kolistelivat ohi raskaissa ammuslasteissa. Joskus avovaunuissa näki valtavia lentopommeja.

Sinä aamuna seisakkeella riitti väkeä. Kaikki olivat Hunnakon isännän ympärillä. Isäntä seisoi laiturilla pussihousuissaan ja kiiltävissä saappaissaan ja selitti jotakin. Hunnakossa oli radio, ja aamulla oli kerrottu, että on solmittu aselepo.

Silventoisesta se kuulosti liki uskomattomalta. Sotaan oli jo ehtinyt tottua. Uutinen tuntui yhtä uskomattomalta kuin se, kun talvisodan jälkeen lastenhoitaja sanoi, että kotiin Metsäpirttiin ei voi koskaan palata. Laiturille kokoontuneet aikuisetkin epäilivät. Niin radiossa sanottiin aamuseitsemältä, isäntä vakuutteli.

Juna tuli ja toi Vaasa-lehden, jonka Silventoinen nappasi ja kiiruhti kotiin. Tai eihän se mikään koti ollut. Koti oli kaukana Lappeenrannassa, josta perhe oli lähtenyt Kannaksen suurhyökkäystä pakoon äidin kotiseudulle Alavudelle.

Huvilalla ei ollut radiota, joten Pekka Silventoinen pääsi kertomaan uutisen Martta-äidilleen. Niin ainakin Pekka Silventoinen muistelee nyt, 60 vuotta myöhemmin. "Eikös se niin ollut, että minä sen tiedon välitin", hän kysyy äidiltään.

"Jaa-a, mitenkäs se nyt oli", Martta Silventoinen pinnistelee. "Siinä oli niin paljon muistamista ja hälinää. Mielessä oli vain, että saataisiin perhe kasaan."

Isä oli lääkärinä Lappeenrannassa sotasairaalassa. Kirjeitä ja kortteja tuli usein: Onko kaikki hyvin? Riittääkö ruokaa?

"Mutta oli se ilon ja riemun tunne, että pääsee kotiin. Aina ei oikein jaksanut uskoa, että päästään koskaan kotiin", Martta Silventoinen sanoo. "Vaikka tulevaisuudesta ei ollut tietoa, niin onhan rauha aina rauha", Pekka Silventoinen täydentää.

"Ei sunkaan sitä erikoisemmin juhlittu. Silloin kumminkin kaikki oli niin raskasta, vaikka tulikin se onnen tunne, että nyt tämä loppui." Loppuihan se. Lokakuussa isä tuli ja haki perheen kotiin.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi