Nuoren evakkotytön taakse jäivät koti, nukke ja kasvimaa

viipuri. Kesäkuun 15. päivän illansuu, 1944.

Terttu Joenpolvi, 12, taluttaa täyteen kuormattua polkupyörää Viipurin linnansillalla. Vierellä isä työntää toista pyörää. Äiti puskee lastenvaunuja, jotka natisevat Martti-vauvan ja kiireellä pakattujen taloustavaroiden painosta.

Märät vaatteet liimautuvat ihoon. Kilometrien kävely pakottaa jalkoja, mutta pysähtyä ei voi: kaupungista on päästävä ennen sateen lakkaamista, sillä sateella ei pommiteta.

Terttu katsoo vielä olan yli. Sinne jäivät nukke ja kasvimaa, mutta pianhan tullaan takaisin.

Päivälleen 60 vuotta myöhemmin Terttu Kallio, 72, seisoo samalla sillalla. Kävi toisin kuin tyttö uskoi: venäläiset joukot marssivat synnyinkaupunkiin ja koti jäi rajan taa.

"Turhaa sitä on miettiä, millaista elämä olisi ollut, jos niin ei olisi käynyt. Piti vaan katsoa eteenpäin", Kallio hymähtää.

Torkkelin – sittemmin Leninin – puistossa on valmiina juhlavaloja. 20. kesäkuuta täällä juhlitaan Viipurin vapautusta.

Keväällä 1944 Viipuri puhkui jälleenrakentamisen intoa. Talvisodassa pommitettuja ja poltettuja taloja korjattiin ja uusia nousi ympäri kaupunkia.

Joenpolvet olivat palattuaan onnistuneet saamaan Kangasrannan Rihtalinnantieltä pienen, mutta mukavan asunnon vielä rakenteilla olevasta puutalosta. Isä oli kotona saatuaan talvisodassa keuhkovian.

Vielä suomalaisten puolustuksen murruttua Valkeasaaressa 9. kesäkuuta viipurilaiset olivat luottavaisia. Etulinjan jyly kantautui kaupunkiin, mutta puistoihin istutettiin kukkia ja kauppa kävi.

Pian kaupunkiin alkoi valua rintamalta epätoivoisia sotilaita. Kannakselta evakuoidut naiset ja lapset odottivat junavaunuissa ratapihalla karjoineen. Terttu kävi ostamassa heiltä tuoretta maitoa, kunnes pommitukset alkoivat.

"Juostiin kotona sementtirapun alle. Ei se ollut kunnollinen pommisuoja, sirpalesuoja vaan. Joka kerta kun pommi suhahti, äiti kumartui vauvan päälle. Isä päätti, että nyt lähdetään parempaan turvaan."

Äiti nappasi Martin vaippojen ja peitteiden päälle vaunuun vielä silitysraudan. Terttu sai ottaa mukaansa vain yhden lelun, Raija-nuken, joka oli ollut mukana jo talvisodan evakkomatkalla. Toinen, paljon hienompi, sai jäädä.

"Ei täältä enää mitään löydy. Ei yhtään mitään", hakee Terttu Kallio nyt Kangasrannassa.

Siinä, missä ennen oli Rihtalinnantie, on lukematon määrä korkeita tiilitaloja. Pyykki roikkuu romahtaneilla parvekkeilla, koira tutkii kuoppaisen tien varteen heitettyä roskapussia. Jostain leijuu viemärin haju.

Täältä perhe aloitti evakkotaipaleensa jatkaen Patterinmäkeä Linnankadulle. Oli vielä hiljaista, Viipuri tyhjenisi vasta paria päivää myöhemmin.

Ensin oli haettava mummo ja vaija Mielikinkadulta Saunalahdesta. Heille ei ollut saatu sanaa lähdöstä, koska puhelimia oli harvassa.

"Osasivat he kai jo jotain aavistaakin", Kallio arvelee nyt isovanhempien talon edessä ja silittää kissaa.

Nykyiset asukkaat eivät ole kotona, mutta ulko-ovi repsottaa auki. Laudoitus hilseilee turkoosinsinistä maalia. Risan autonpenkin vieressä takapihalla kasvaa tuttu omenapuu.

Kadun päässä on kansakoulu, jota Kallio kävi lapsena.

Käytävällä tulee vastaan nykyinen historianopettaja. Käy ilmi, että hänet on kolmivuotiaana lokakuussa 1944 siirretty äiteineen Viipuriin, kun koti Leningradissa on tuhoutunut.

"Suomalaiset olivat tehneet Viipurista hienon. Sydämestä ottaa, kun nyt ajattelee, miten he joutuivat jättämään kotinsa", opettaja sanoo. Naiset ovat hetken hiljaa, sitten halaavat.

"Sellaista se oli. Eihän meistä kukaan sille mitään voinut", Terttu Kallio sanoo.

Yhtäkkiä Kallio kääntyy ja painaa päänsä. Kyyneleiden tuloa ei pysty enää estämään.

"Nousee vaan niin muistot pintaan. Ei näitä ole ennen osannut miettiä."

Ilta oli kääntynyt jo yöksi, kun perheen ensimmäinen pakopäivä päättyi tuttavien luo Tienhaaraan. Seuraavana aamuna matka jatkuisi ensin peukalokyydeillä Lappeeseen, sieltä Mikkeliin ja lopulta karjavaunussa Uuteenkaupunkiin.

Viisi päivää lähdön jälkeen, Terttu Kallion kolmantenatoista syntymäpäivänä, Viipuri oli menetetty venäläisille.

"Se lähtemisestä jäi, ettei uskaltanut kiintyä ihmisiin eikä paikkoihin. Kun ei voinut olla varma, onko taas lähdettävä."

Taustatiedot:

Evl. Leo Skogström,

kirjailija Laila Hietamies,

arkkitehti Juha Lankinen,

Viipuri-keskus/Aino Mendunen,

Pertti Joenpolvi.

Palaute:

hs.jatkosota@sanoma.fi

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi