Olla vapaa kuin ylioppilas

Akateeminen vapaus on ihanaa.

Jos lukion koulumaisuus ahdisti, ensimmäinen vuosi yliopistossa on taivas. Fuksina olo on kuin olisi ulkomailla: voi tutustua uusiin ihmisiin ja uuteen ympäristöön omassa rytmissään. Useimmissa aineissa voi valita, haluaako oppia kirjasta vai opettajalta. Ensimmäisenä vuonna vallan tunne onkin huumaava, kun arpoo, lähteekö luennolle vai lukeeko mieluummin kahvilassa.

Jos rahatilanne on turvattu, akateemisia opintoja voi myös jatkaa ja syventää halutessaan loputtomiin. Elämän mittainen opiskelu kasvattaa henkistä kapasiteettia ja rikastuttaa työuraa.

Pää- ja sivuainekokonaisuuksia voi usein valikoida hyvin vapaasti. Joku yhdistää kieliopintoihinsa oikeustiedettä, toinen naistutkimusta, kolmas viestintää. Parhaimmillaan sivuainevalinnat tukevat pääaineopintoja ja lopulta ammatinvalintaa.

Akateeminen vapaus voi myös olla kamalaa.

Lukukausi toisensa jälkeen vierähtää lorvaillen ja ahdistuen, kun kukaan ei pakota kurssille. Palautteen ja valvonnan vähäisyys synnyttää hätäännystä siitä, onko omista opinnäytteistä mihinkään. Joskus vapaa haahuilu johtaa opintojen hitaaseen mutta varmaan hiipumiseen, ja se todella lannistaa.

Aineiden vapaa valinta voi myös pahimmillaan tuottaa kokoelman täysin toisiinsa liittymättömiä aineita, jolloin sekalaisten kokonaisuuksien suorittaminen venyttää opintoja.

Ylisuorittajille vapaudesta tulee vankila: opintoja laajennetaan loputtomiin. Silloin opinnäytetöistä tulee elämää suurempia: pääaineita on kaksi, proseminaaritutkielma venyy 50 sivuun ja graduun kuluu viisi vuotta.

Edes akatemiassa ei siis ole vapautta ilman vastuuta. Oikein annosteltuna akateeminen vapaus silti innostaa opintoihin, joita ei suoriteta koulua, vaan elämää varten.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi