Paras peli meille suomalaisille

Maailman suurin pesäpallotähti

Miksemme saa koskaan lukea iltapäivälehdistä pesäpallotähtien törttöilyistä?

Miksi salarakkaita on vain jalkapalloilijoilla?

Eikö Suomessa muka ole pesäpallotähtiä?

On. Esimerkiksi hyvinkääläinen Simo Eerikäinen.

”Hyvinkäällä ei ole muita isoja lajeja kuin pesis, ja mä olen paikallinen julkkis”, Eerikäinen sanoo.

”Välillä joku tulee kadulla kyselemään tai neuvomaan. Helsingissä saan olla rauhassa. Ne, jotka tunnistavat, ovat maaseudulta lähtöisin.”

Eerikäinen ei ole ammattipelaaja, vaikka voisi hyvin olla. Hän on halunnut pyörittää kuljetusalan yritystään, vaikka olisi kyennyt elättämään itsensä pelkällä pesäpallonpeluulla.

Eerikäinen on kaikkien aikojen parhaita lyöjiä. Heinäkuussa hän ylitti ensimmäisenä pelaajana tuhannen lyödyn juoksun rajan.

”Se tuntui mahtavalta, kun alkukausi meni huonosti.” Ja entäs tämä sitten: yhdessä ainoassa pelissä Siilinjärveä vastaan Eerikäinen löi kerran 14 juoksua.

Eerikäinen on lyönteihin erikoistunut pelaaja eli jokerilyöjä. Normaalitilanteessa pesäpalloilijat lyövät ennakkoon sovitun järjestyksen mukaan. Mutta nykysääntöjen mukaan joukkue saa kerran vuoroparissa vetää pakasta jokerilyöjän, joka voi ratkaista vaikean tilanteen.

”Nykypesäpallo on roolipeli”, Eerikäinen sanoo.

”Jokaisella on tehtävänsä: yksi etenee, toinen tekee vaihtolyöntejä. Mä lyön ennen kaikkea ajolähtötilanteissa.”

Koska lyöjäjokerin päätehtävä ei ole juosta, Eerikäinen on voinut jatkaa uraansa keski-ikään asti.

”Jänikset juoksevat, minä en. Nopeus ei enää riitä etenemiseen tai ulkopeliin. Peli olisi tosi pahasti solmussa, jos mun pitäisi juosta itse kotipesään.”

Eerikäisessä kiteytyy paljon pesäpallon olemuksesta. Hän oli yksi niistä, jotka ostettiin Kaisaniemen Tiikereihin, liikemiesten tyhjästä rakentamaan helsinkiläisjoukkueeseen. Tiikerien taru jäi lyhyeksi. Helsinkiläiset eivät innostuneet pesäpallosta, ja isolla rahalla rakennettu joukkue meni konkurssiin.

Ja niin Eerikäinen palasi Hyvinkäälle.

”Kyllä pesäpallo on maakuntien peli, siitä ei pääse mihinkään”, hän sanoo.

Kahden viikon päästä Eerikäinen täyttää 40 vuotta. On aika lopettaa ura huipulla.

”Olen yrittänyt jo viiden vuoden ajan, mutta se on todella vaikeata, kun koko elämä on pyörinyt pesiksen parissa”, Eerikäinen sanoo.

Toivottavasti Eerikäinen tällä kertaa todella onnistuu lopettamaan uransa.

Hän nimittäin lähti vuonna 2007 jäähdyttelemään alemman sarjan joukkueeseen, mutta sehän ei Hyvinkään Tahkon faneille sopinut. Hyvinkääläisfanit keräsivät rahaa Tahkolle saadakseen Eerikäisen ostettua takaisin.

Ja Eerikäinen palasi. ”Onneksi, sillä voitin sinä vuonna ainoan Suomen mestaruuteni.”

Pesistä puolet elämästä

Venla Rapila, 15, on pelannut pesäpalloa yli puolet elämästään. Miten siinä niin kävi?

”Ekalla luokalla opettaja jakoi esitteitä, joissa toivotettiin tervetulleeksi pesäpalloseura Roihuun. Vein lapun tunnollisena tyttönä äidille, joka kysyi, haluaisinko aloittaa. Minä kysyin, että mitä pesäpallo on.”

Kahdeksan vuotta myöhemmin Rapila todellakin tietää, mitä pesäpallo on. Hän puhuu lajista niin ammattilaisurheilijan ottein, että maallikon on vaikea pysyä perässä.

”C-ikäisten Suomen-mestaruusleirillä Seinäjoella oli aivan ältsin tiukkoja pelejä, ja sijoitukseen täytyy olla tyytyväinen sillä pelillä, mitä pelattiin.”

Pesäpallo vie yhdeksättä luokkaa käyvän Rapilan elämästä aimo osan. Hän pelaa oman joukkueensa lisäksi myös naisten joukkueessa, joten melkein joka päivä on treenit tai peli.

Koulu on kuitenkin ykkönen.

”Pesiksellä ei elä.”

Viime talvena Rapila alkoi pelata toissaan.

”Tuli sellainen olo, että ’vitsit, anna mennä’. Ennen olin arempi. Pelinumerokin vaihdettiin kasista ykköseksi. Sekin kertoo, että olen sisäpelissä etenijä, joka kärkkyy rohkeasti.”

Ehkä juuri pesäpallon opettamana Rapila osaa sovittaa yhteen koulumenestyksen ja aikaa vievän harjoittelun.

”Opiskelen usein viikonloppuisin vähän etukäteen. Tykkään olla edelläkävijä siinäkin.”

Läksyt eivät edes ole ainoa ajankäytöllinen pulma: pesistreenien lomaan pitää sovittaa vielä kitaratunnit musiikkiopistossa. Musiikkiharrastuksen Rapila tosin on sijoittanut marssijärjestyksessä tulemaan vasta pesäpallon jälkeen.

Millainen laji pesäpallo sitten oikein on?

”Joku on sanonut, ettei pesäpallo ole urheilua. Todellakin on. Pesiksessä pitää olla tunnetta sekä rohkeutta ja röyhkeyttä. Tämä on monipuolinen ja aika vaikea laji, jossa pystyy aina kehittymään. Ja älypeli, se tämä on myös.”

Pesäpallo on Suomessa iso, mutta pääkaupunkiseudulla pieni laji.

”Muualla Suomessa meidät on usein merkattu virheellisesti ’Roihuvuori, Roihu’, ihan kuin tulisimme jostain Roihuvuoren kylästä. Pitää olla ’Roihu, Helsinki’.”

Rapila on piinallisen tietoinen siitä, että ”siellä ne ’maalla’ mätkivät kovia pelejä toisiaan vastaan”. Mutta taso on Etelä-Suomessakin noussut:

”Jos me pelaamme lepsuja pelejä, niin kyllä meitäkin viedään.”

Kesä alkaa olla ohi, pian myös pesäpallon ulkokausi. Talvella roihulaiset harjoittelevat koulujen saleissa ja joskus Myllypuron liikuntahallissa – jalkapalloilijoilta yli jääneillä vuoroilla.

”Keväällä katsomme malttamattomina Roihuvuoren pesiskenttää, että pääseekö jo. Tuntuu ihanalta, kun pääsee viimein ulos pelaamaan. Silloin huomaa myös tottuneensa siihen, että seinä pysäyttää yli menevät pallot.....”

Pesiksellä kotipesään

Mikä on yksinäisyyden huippu?

Jos Mahdi Abdilelta olisi kysytty 1990-luvun alkupuolella, hän olisi vastannut: musta muslimi kiteeläisessä maatalousoppilaitoksessa.

Abdile oli paennut Somaliassa riehuvaa sotaa ja päätynyt Joensuun vastaanottokeskukseen 1990.

Sieltä hän muutti opiskelemaan Kiteelle, jossa hän huomasi olevansa paikkakunnan ainoa ulkomaalainen – ja nähtävyys.

”Kun mä tein hommia navetassa, ihmiset tulivat oikein katsomaan. Ei se tuntunut pahalta, kyllä mä ymmärsin sen ihmetyksen”, Abdile, 38, muistelee nyt.

Abdilella ei kuitenkaan ollut Kiteellä ystäviä. Hän ajatteli, että kavereita saattaisi löytyä harrastusten kautta. Niinpä hän alkoi treenata karatea, koripalloa ja paikkakunnalla hyvin suosittua merkillistä lajia: pesäpalloa.

”Ei Somaliassa ole mitään senkaltaista peliä. Se oli tosi outo urheilulaji. Enkä ymmärtänyt, miksi se oli niin tärkeää Kiteellä.”

Ensimmäiset treenit eivät menneet ihan putkeen. Abdile ei osannut kieltä kunnolla eikä ymmärtänyt hänelle annettuja ohjeita.

”Juoksin kenttää väärään suuntaan ja tein paljon virheitä. Pelikaverit olivat aluksi vihaisia. Minua pelotti myös se, että se kova pallo osuu jonkun silmään.”

Abdile oppi kuitenkin pian ymmärtämään, mistä pelissä on kyse. Nopeana juoksijana ja hyvänä lyöjänä hän pärjäsi etenkin sisäpelissä. Kavereitakin alkoi ilmaantua.

Kun Abdile muutti Helsinkiin, pesäpallo jäi, koska pelikavereita ei löytynyt. Nyt hän pelaa sählyä, minkä kiireiltään ehtii. Abdile työskentelee asiantuntijana Kirkon ulkomaanavussa ja tekee yliopistossa väitöskirjaa konflikteista ja kehitysavusta.

Pesäpallo ei ole Abdilen ainoa suomalaiskansallinen rakkaudenkohde.

”Saunasta on tullut tosi tärkeä juttu. Aina kun mä olen Afrikassa, mä kaipaan saunaa.”

Rikos ja rangaistus

Kun Jani Komulainen oli lapsi, hän kävi katsomassa jokaisen Sotkamon Jymyn kotiottelun.

”Menimme katsomoon joskus neljä tuntia ennen ottelua, jotta saimme parhaat paikat.”

Ja tietysti Komulainen pelasi myös itse. Elettiin kesää 1998, kun Siilinjärven Pesiksen Superpesis-joukkue kiinnitti huomiota nuoreen lupaukseen. Komulainen muutti Siilinjärvelle.

Hän oli 19-vuotias ja innoissaan.

Elokuun puolivälissä oli vuorossa ottelu Juvan Palloa vastaan. Edeltävänä päivänä joukkue kokoontui palaveriin. Johdolla oli ehdotus: antaa Juvan Pallon voittaa.

”Nuorella miehellä ei ollut kokemusta eikä ymmärrystä tehdä itsenäisiä päätöksiä. Kukaan ei painostanut, mutta kun vanhemmat pelaajat ja joukkueen johto olivat mukana, tuntui vaikealta olla eri mieltä.”

Komulainen kuuli, että myös muiden otteluiden tuloksista on neuvoteltu. Komulainen täytti pinon Pitkäveto-kuponkeja.

”Tiesin varmaksi vain oman otteluni tuloksen. Muista liikkui huhuja, joiden perusteella saattoi laskeskella todennäköistä tulosta.”

Sopimuksen mukaisesti Siilinjärven Pesis hävisi. Kotona Komulainen tarkasti kuponkinsa. Hän oli voittanut 200000 markkaa.

”Silloin minulle paljastui jupakan mittasuhteet. En ollut tajunnut, mihin olin lähtenyt mukaan.”

Veikkaus kiinnitti heti huomiota otteluiden tuloksiin. Pelit olivat päättyneet yllättävästi, mutta silti poikkeuksellisen moni oli veikannut oikein.

Poliisin esitutkinnassa oli osallisena peräti 460 ihmistä. Lopulta syyte nostettiin 21 henkilöä vastaan. Heistä 20 sai tuomion, pisimmillään viisi kuukautta ehdollista vankeutta.

Komulainen sai 20 päivää ehdollista vankeutta törkeästä petoksesta ja kolmesta avunannosta petokseen. Hän palautti voittonsa Veikkaukselle. ”En ole ylpeä toiminnastani. Tuon kaiken aikana opin rehellisyydestä ja siitä, että pitää toimia oman päänsä mukaan. Ei pidä kulkea toisten mukana.”

Sopupeliskandaali romahdutti pesäpallon suosion vuosiksi. Katsojamäärät laskivat ja valtiontuet pienenivät.

Viime vuodet Komulainen on pelannut kasvattajaseurassaan Sotkamon Jymyssä.

”Sopupeliskandaali on minulle taakse jäänyttä aikaa. Kaikki toimijat ovat ottaneet opikseen tuosta kaikesta.”

Superpesiksen finaaliotteluissa kohtaavat Kouvolan Pallonlyöjät ja Sotkamon Jymy. Finaalipelit TV2:ssä la 5..9. klo 13.50 ja su 6..9. klo 13.50.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi