27.10.2004

Rajan taa miinoja ja piikkilankoja purkamaan

Välirauhansopimus pakotti suomalaiset valtavaan operaatioon

kiuruvesi. Yli neljäsataa suomalaissotilasta lähti jatkosodan päätyttyä syksyllä 1944 takaisin rajan taa – mutta tällä kertaa ilman aseita. Aselepo ja välirauhansopimus Neuvostoliiton kanssa edellyttivät, että suomalaiset purkavat Rukajärven rintamalla kaikki miinakentät sekä pääosan piikkilankaesteistä.

Urakka oli jättimäinen: piikkilankaa oli levitetty maastoon liki 150 kilometriä, miinoja yli 14 000.

Pataljoonan vahvuinen osasto haalittiin kokoon 14. divisioonasta, lähinnä sen 1923–25 syntyneistä asevelvollisista. Joukon johtajiksi komennettiin kuitenkin sotureja karskeimmasta ja kokeneimmasta päästä. "Sinne haluttiin miehiä, jotka tuntevat maastot hyvin", sanoo Timo Kärkkäinen, 87.

Silloinen kapteeni johti kahtia jaetun osaston toista puolikasta, alikersantti Paavo Lonkila, 81, oli puolestaan suorittavaa porrasta.

Rajalla vastassa olivat aseistetut venäläiset. Vaikka epätasainen asetelma arvelutti suomalaisia, suoranaista uhkaa ei ollut ilmassa.

"Sitten alettiin miettiä lähinnä sitä, miten työ saadaan tehtyä", Kärkkäinen kertoo. Pelkona oli, että venäläiset määräävät kerimään piikkilangat kelalle. Se olisi ollut ylivoimainen urakka, kun minkäänlaisia koneita ei ollut käytössä.

Jo ennen piikkilangan purkajia oli Rukajärvelle saapunut pioneerikomppania miinakenttiä selvittämään.

Venäläisten suurin huoli tuntui olevan se, että suomalaiset vakoilevat. "Aina, kun aamulla lähdimme töihin, mukaan tuli venäläinen konepistoolimies", Lonkila kertoo.

Joka ilta ja joka aamu venäläiset myös halusivat ottaa luvun suomalaisista.

"Siitä tuli kahnausta, kun jostakin syystä venäläisten kirjoissa oli luku 446, vaikka oikea määrä oli 445. En tiedä, tekivätkö he sen tahallaan", Kärkkäinen pohtii.

Kertaalleen tunnelma kiristyi äärimmilleen. "Tiedättekö, mitä vakoilijoille tehdään Neuvostoliitossa?" venäläisupseeri oli kysynyt vetäen pistoolin vyöltään pöydälle.

Suomalaisosaston johtaja, Mannerheim-ristin ritari Eino Penttilä reagoi nopeasti. "Hän tempaisi puukon esiin ja löi sen pöytään", Kärkkäinen kertoo. "Meillä ei ole kuin nämä", Penttilä oli sanonut.

Seuraavana päivänä venäläisupseeri tuli pyytämään anteeksi kiihtymistään.

Sitä mukaa kuin pioneerit saivat miinakentät vaarattomiksi, piikkilanganpurkajat tulivat saksineen paikalle.

Piikkilankamiesten urakka kesti kolme viikkoa.

Lonkila muistaa tarkasti, kuinka langat leikattiin puutolpista, jolloin ne putosivat matoksi maahan. Sitten matot katkottiin noin 30 metrin pätkiksi, ja tolpat kiskottiin maasta. Katkotut piikkilankamatot puolestaan pyöritettiin Y:n muotoisten seipäiden avulla isoiksi tukoiksi.

Aivan aukotonta ei pioneerien työ ollut. Yksi Kärkkäisen miehistä meni miinaan ja sai surmansa.

Venäläiset prässäsivät suomalaisia loppuun asti.

He vaativat suomalaisilta siltojen korjauksia, joita rauhansopimus ei edellyttänyt. "Kannattaa jäädä ennemmin tänne töihin kuin lähteä Lapin sotaan", he piruilivat.

Ja lukua laskettiin loppuun asti.

Kun urakka oli 27. lokakuuta 1944 vihdoin hoidettu, suomalaiset otettiin vielä kerran kokoon. Venäläinen rajaupseeri laski ja laski – ja sai summaksi 445.

"Pitäisi olla 446. Missä on yksi mies?" suomalaisilta tiukattiin.

"Kun hän vielä kerran laskettuaan pääsi loppuun, Penttilä huusi päälle, että 446", Kärkkäinen muistelee.

Niin luikahti 445 piikkilanka- ja miinamiestä Suomen puolelle.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi