Riiviöprinsessat tavarataivaassa

Epämääräisen ikäinen nuori nainen katsoo minua kiukkuisen tai happaman näköisenä. Hänen päänsä ympärillä on kukkia kuin barokkimaalauksen Floralla. Hänen kädessään on verinen leipäveitsi ja pitsisessä mekossa veritahroja. Hänen paljaiden jalkojensa juuressa on kuolleita rottia. Hän on Stiina Saariston (s. 1976) suuren värikynäpiirustuksen pieni riiviö.

Saaristo valmistui Kuvataideakatemiasta 2005 ja on sittemmin kerännyt mainetta yhtenä sukupolvensa omaperäisimmistä taiteilijoista. Hän pohtii teoksissaan naisen elämää ja naiseen kohdistettuja odotuksia ja vaatimuksia.

Toisaalta hän tarkastelee myös lapsuuden ja aikuisuuden rajapintaa, joka on hämärtynyt kulutuskulttuurin laajenemisen myötä.

"Kulutuskulttuuri haluaa pitää aikuiset lapsina ja tehdä lapsista aikuisia", Annamari Vänskä kirjoittaa näyttelyn luettelossa. Monet Saariston teoksissa esiintyvät naishahmot ovat juuri tällaisia identiteetiltään epävakaita lapsiaikuisia tai aikuislapsia, tyytymättömiä prinsessoja kaiken heitä piirittävän tavarapaljouden keskellä.

Kulutuskulttuurin ohella Saaristo moukaroi teoksissaan myös naiseuden stereotypioita ja silikonin ja kuvankäsittelyn synnyttämiä kauneuskäsityksiä. Jälkimmäisille on vaikea löytää vaikuttavampaa vastakohtaa kuin hänen Kalevalaan viittaavaa Last Man Standing -teostaan (2007-08) hallitseva Pohjan akka.

Saaristo nauttii groteskista liioittelusta ja sen teoksiinsa tuomasta huumorista.

Hän piirtää naishahmojensa ihon ryppyiseksi ja rinnat riippuviksi, jalat tukinpaksuisiksi ja kädet lapion kokoisiksi.

Hän piirtää pohjanakkoja, jotka saavat itse Väinämöisen vapisemaan.

Saariston teokset ovat suurikokoisia ja pikkutarkasti toteutettuja. Näyttelyyn kuuluu myös muutamia öljymaalauksia, mutta parhaimmillaan hän on piirtäjänä, ilmavien ja kuultavien ja lyijy- ja värikynien parissa.

Saaristo työskentelee äärimmäisen hitaasti ja huolellisesti. Yhden teoksen valmistuminen vie viikkoja, ellei kuukausia.

Näyttelyssä esitettävä dokumenttivideo kertoo hänen piirtävän jokaisen yksityiskohdan mallista. Hänen työhuoneensa on täynnä leluja ja muuta teoksissaan erottuvaa rekvisiittaa.

Yrmeiden naishahmojen mallina Saaristo käyttää itseään, mutta aina etäännytettynä. Yhdennäköisyydestä huolimatta kyse ei ole omakuvista.

Saariston teokset ovat parhaimmillaan hyvin vangitsevia, mikä osittain liittyy hänen tekniikkaansa. Koska ne ovat suurikokoisia, hän piirtää ne pala palalta ja esine esineeltä. Tästä seuraa lähes surrealistinen katsomiskokemus, jossa kuva on kauttaaltaan yhtä yksityiskohtaisen tarkka. Kun tähän tarkkuuteen lisätään se, että kaikki Saariston tavaraa täynnä olevissa teoksissa tapahtuu etualalla, ei ole ihme, että niiden synnyttämät ajatukset leijuvat mielessä pitkään.

Ein kleines Monster. Stiina Saaristo 8. 3. saakka Amos Andersonin taidemuseossa. Ma, to ja pe 10-18, ke 10-20, la-su 11-17.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi