KUUKAUSILIITE

Risto Isomäki yrittää pelastaa maailman

Dash 7 -potkurikoneen ikkunapaikalla matkustaa keski-ikäinen mies, joka painaa kasvonsa kiinni naarmuiseen ikkunaruutuun ja katsoo keskittyneesti alhaalla avautuvaa valkeutta. Sitä tuntuu riittävän loputtomiin.

Tähyilijä on Risto Isomäki, 47-vuotias kirjailija, joka tunnetaan parhaiten Finlandia-ehdokkaaksi yltäneestä ekotrilleristään Sarasvatin hiekkaa. Nimestään huolimatta kirja kertoo myös jäästä, ja nyt Isomäki on matkalla teoksensa tapahtumapaikoille Grönlannin jäätiköille.

Kohta hän saa vihdoinkin omin silmin nähdä sen, minkä on tuhannesti työpöytänsä ääressä kuvitellut: jäävuoret.

Matkalla on myös toinen, tärkeämpi syy. Isomäki on tutkimusmatkalla. Hän ei etsi uusia väyliä ja mantereita niin kuin hänen suuri suosikkinsa A. E. Nordenskiöld, mutta Isomäen tehtävä ei ole vähäisempi: hän yrittää keksiä keinoja, joilla pelastaa maailma.

Isomäki haluaa esimerkiksi ryhtyä hinaamaan Pohjois-Grönlannissa syntyviä jäävuoria ns. napapyörteeseen, ennen kuin ne alkavat ajelehtia etelään. Tämä pysäyttäisi hänen laskelmiensa mukaan ainakin väliaikaisesti kelluvan merijään sulamisen.

Tätä ja muita hankkeita varten on perustettu AtmosMare-niminen säätiö. Mukana on Isomäen lisäksi turkulainen laivanvarustaja Jussi Mälkiä ja joukko turkulaisia meribiologeja. Sopiva hinaajakin on jo katsottuna ja Grönlannin merikortit tilattu.

"Tiedän, että tämä kuulostaa täysin pimeältä ja ufolta. Uskon kuitenkin, että erilaisia hätäratkaisuja on testattava jo nyt, jotta ne olisivat käytettävissä, jos ilmastonmuutos jossain vaiheessa riistäytyy täysin käsistä", Isomäki sanoo.

Suunnitelmista on tarkoitus tällä matkalla neuvotella Grönlannin päättäjien kanssa pääkaupungissa Nuukissa, mutta ensin käydään pohjoisempana tutustumassa jäähän.

Kone laskeutuu rämisten Ilulissatin kentälle. Tämä on Grönlannin kolmanneksi suurin kaupunki: asukkaita 4 500, vetokoiria hieman enemmän ja pinta-alaa enemmän kuin koko Tanskalla.

Kaupunki on kuuluisa jäävuoristaan ja läheisestä jäätiköstä. Täältä Grönlanti sulaa kaikkein nopeimmin.

Pääkadulla joka toisessa rakennuksessa näyttää olevan matkatoimisto. Tarjolla on helikopterilentoja mannerjäätikön reunalle ja "keskiyön auringon jäävuoriristeilyjä".

Ilulissat, ilmastonmuutosturismin Las Palmas!

Risto Isomäki on kuitenkin omatoimimatkailija. Ensi töikseen hän käy ostamassa maastokartan. Jalkoihinsa hän kiskoo naparetkeilijän saappaat, ja sitten mennään.

Kävellään pois keskustasta. Asutus harvenee, hiekka pöllyää, koirat ulvovat kettingeissään.

Määränpäänä on Ilulissatin jäävuonon suu. Sen kautta mereen kulkeutuu enemmän jäävuoria kuin missään muualla Etelämantereen ulkopuolella.

Pian Isomäki näkee hinauslastinsa.

Noustaan tuolle pättäreelle. Sieltä näemme jäävuoret paremmin", Risto Isomäki sanoo ja viittilöi kauimmaisen kukkulan suuntaan. Paikalliset kutsuvat sitä itsemurhajyrkänteeksi.

Jyrkänteen reunalla Isomäeltä loppuvat sanat. Hän ei osannut kuvitella tällaista.

Jäävuoria on satoja, ja ne liikkuvat – hitaasti mutta varmasti – kohti merta, Diskonlahtea. Välillä vuono ruuhkautuu. Pienemmät jäälautat jäävät kieppumaan karuselleina suurempiensa väliin.

Äkkiä jostain kuuluu pauketta, kuin kiväärinlaukauksia, ja sitten molskahtaa.

Grönlanti sulaa.

Isomäki kääntää vanhan tšekkoslovakialaisen kaukoputkensa merelle. Siellä jäävuoria on paljon lisää, tuhansia.

"Tästä ilmastonmuutoksesta saattaa tulla vielä aikamoinen spektaakkeli", Isomäki sanoo katkaisten pitkän hiljaisuuden.

Istutaan alas. Ihmetellään. Isomäki pyörittelee päätään.

"On paradoksaalista, että jää voi olla niin kaunista. Samalla pelottavimmat jutut maapallolla liittyvät jäähän", hän sanoo.

Jäävuono on 50 kilometriä pitkä. Toisessa päässä räyhää Sermeq Kujalleq, pohjoisen pallonpuoliskon aktiivisin purkujäätikkö. Sitä kautta sulaa ja lohkeilee melkein kymmenesosa siitä jäämassasta, jonka Grönlannin mannerjäätikkö vuosittain menettää.

Isomäki kertoo lukeneensa, että joka ikinen päivä vuonon kautta mereen kulkeutuu niin paljon jäätä, että sillä pyörittäisi New Yorkin vesihuoltoa kokonaisen vuoden.

Kuluu tunti, toinen, kolmas. Kaukoputki on kovassa käytössä. Isomäki luettelee, mitä näkee:

Goottilainen katedraali.

Rauniokaupunki.

Valtamerilaiva.

Lentotukialus.

Metsä.

Yhden jäävuoren laelle laskeutuu korppi. Saamme vähän mittakaavaa. Isomäki arvioi vuoren korkeudeksi 60–70 metriä. Pinnan alla jäätä on monin verroin enemmän.

"En tiennyt, että pohjoisella pallonpuoliskolla syntyy noin suuria jäävuoria."

Seuraavana yönä Isomäki valvoo huoneessaan pitkään. Muistikirjaan kertyy merkintöjä.

Lukuisten jäävuoria koskevien seikkojen (muodot, värit, liikeradat) lisäksi hän on tehnyt havaintoja myös kallionmuodoista. Ne ovat tuoneet hänen mieleensä Lapin, joka sekin oli aikoinaan, yli 10 000 vuotta sitten, mannerjään peittämä.

"Emme tosin nähneet suomalaiskallioille tyypillisiä poikittaisrailoja", Isomäki toteaa aamiaispöydässä. "Se merkitsee, että maanjäristykset eivät ole vielä alkaneet täällä."

Maanjäristykset?

Tämä aamiainen taitaa venyä. . .

Isomäki nimittäin esitelmöi mielellään. Hän puhuu niin kuin kirjoittaa: vuolaasti, faktoja ja lukuja vyöryttäen.

Ja hän tietää paljon monista asioista. Hänen erikoisaloihinsa kuuluvat jään lisäksi esimerkiksi valaat, naparetket, lentoliikenteen päästöt, malarian torjunta, trooppiset kotipuutarhaviljelmät, maailmankaupan rakenteet, ydinvoima (ennen hän kannatti, nyt vastustaa), muurahaiskeot, gnu-antilooppien vaellukset ja Intian sisäpolitiikka.

Ei tee mieli haastaa tätä kaveria Trivial Pursuit -peliin.

Puhuessaan Isomäki hyppii usein sivupoluille. Vaikka tarkoituksena on keskustella jäätiköistä, hän saattaa aloittaa muinaisskandinaavisesta kansantarusta ja päätyä selostamaan merivirtojen liikkeitä.

Kaikki liittyy kaikkeen. Maallikko ei tahdo aina pysyä perässä.

Puhukaamme siis aluksi pelkästään niistä maanjäristyksistä.

Isomäki selittää kärsivällisesti, että Grönlannin mannerjäätikkö – yli viisi kertaa Suomea suurempi alue – on monin paikoin kolme kilometriä paksu ja jäämassa on painanut kallioperän allaan ruttuun.

"Kun jään paino sulamisen myötä kevenee, maa pyrkii kohoamaan ja syntyy järistyksiä. Niin tapahtui Suomessakin mannerjään vetäytyessä."

Suomessa jääpeitteen sulaminen vei tuhansia vuosia. Isomäki pelkää, että Grönlannista jää katoaa nopeammin. Maa voi siinä tapauksessa järistä paljon voimakkaammin. Pelottavinta järistyksissä ovat jälkiseuraukset. Kauhuskenaario on tällainen: Grönlannin itärannikolla sattuu suuri maanjäristys. Sitä seuraa jättimäinen tsunami, joka lähtee vyörymään kohti Euroopan rannikkoa – ja ydinvoimaloiden jäähdytysaltaita.

Juuri näin käy Sarasvatin hiekassa.

"Kirja on tietysti fiktiota. Laitoin monia eri asioita tapahtumaan yhtä aikaa dramaturgisista syistä. Mutta kaikki yksittäiset uhkakuvat ovat periaatteessa mahdollisia", Isomäki sanoo.

Sarasvatin hiekkaa ilmestyi vuonna 2005. Sen jälkeen Isomäki on saanut lukea monta ikävää ilmastouutista.

"Parin viime vuoden tapahtumat ovat lyöneet alan tutkijatkin ällikällä. Kaikki on mennyt paljon nopeammin kuin on ennustettu."

Isomäen mielestä enää ei riitä pelkästään se, että päästöjä vähennetään. Siksi hän suunnittelee jäävuorten hinauksia ja muita mielikuvituksellisia hätäratkaisuja.

Isomäen luento jatkuu.

Hän on tasaisen huolestunut kaikista ilmaston lämpenemiseen liittyvistä uhkista, mutta jos yksi pitäisi valita, se olisi metaaniklatraattien sulaminen.

"Metaaniklatraatteja on merissä niin paljon, että jos ne sulavat, ihmiskunnan omat päästöt muuttuvat niiden rinnalla täysin merkityksettömiksi. Siinä vaiheessa olemme kusessa", Isomäki sanoo.

Sitten hän pitää pitkähkön tauon, katsoo kaukaisuuteen, raapii päätään – ja koukkaa 55 miljoonaa vuotta taaksepäin:

"Silloin maapallon lämpötila nousi kahdeksan astetta, ja ilmakehään purkautui tuhat gigatonnia metaaniklatratteja. Tällä hetkellä klatraattiesiintymät ovat varovaisenkin arvion mukaan kymmenen kertaa suuremmat."

Hetkinen, hetkinen. Aloitetaan perusteista. Siis mitkä ihmeen metaaniklatraatit?

Niistä oli jo edellisiltana puhetta oluen ääressä, mutta ikävä välikohtaus katkaisi Isomäen esitelmän. Samassa pöydässä istunut juopunut kalastaja iski äkkiä kuulakärkikynän suoraan Isomäen kämmenselkään. Sitten hän yritti tarttua hiuksiin ja syytti Isomäkeä rasistiksi. Kalastaja oli erottanut Isomäen puheesta sanan "eskimo" – mutta ei tiennyt tämän puhuneen koirista.

Jatketaan siitä, mihin illalla jäätiin.

Metaaniklatraatti on merenpohjan kerrostumiin varastoitunutta huokoista jäätä, joka sisältää metaania. Klatraatit saattavat sulaa, jos merivesi niiden ympärillä lämpenee. Jo parikin astetta voi riittää. Ilmakehään päästyään metaani lämmittää ilmaa 25 kertaa tehokkaammin kuin hiilidioksidi, Isomäki sanoo. Uhanalaisimpia ovat lämpimien vesien klatraatit esimerkiksi Afrikan rannikolla.

Yhdysvaltain geologisen tutkimuslaitoksen arvion mukaan metaaniklatraatteihin on sitoutunut hiiltä kaksi kertaa niin paljon kuin kaikkiin tunnettuihin öljy-, maakaasu- ja hiilivarantoihin yhteensä.

Ikään kuin klatraateissa ei olisi kylliksi sulattelemista, Isomäki muistuttaa vielä toisesta huolestuttavasta asiasta.

Hän pelkää, että maailman merivirrat saattavat mennä sekaisin niin, ettei kylmä virtaus enää kulje pohjoisesta etelään eikä lämmin etelästä pohjoiseen.

Grönlannin molemmin puolin on kaksi "valtameripumppua", jotka pitävät merivirtoja liikkeessä, ja Isomäen mukaan itäinen pumppu on jo melkein sammunut. Vielä ei kuitenkaan tiedetä, onko se jo vaikuttanut Golfvirran pohjoiseen haaraan. Valtamerten tutkimuksen professori Peter Wadhams Cambridgen yliopistosta varoitti pumpun pysähtymisestä jo vuonna 1991, mutta sen koommin ei asiasta ole paljon puhuttu.

"Olen erittäin huolissani. Jos kylmä vesi ei enää kulkeudu etelään ja lämmin, trooppinen vesi jää sinne, etelän metaaniklatraatit ovat entistä suuremmassa vaarassa."

Mutta Isomäellä saattaa olla ratkaisu tähänkin ongelmaan. Jospa AtmosMaren kokeet tehtäisiinkin Grönlannin itärannikolla. Ties vaikka Oddenin pumppu saataisiin virkoamaan!

Nyt on haettava lisää kahvia.

Mikä mies tämä Isomäki oikein on? Suomessa hänet on jo ehditty ristiä uuden sukupolven Pentti Linkolaksi. Grönlannissa ihmisiä tavatessaan hän esittelee itsensä tiedekirjoittajaksi ja ympäristöaktivistiksi, mutta mieleen tulee myös ilmastoherätyksen saanut Pelle Peloton.

Isomäki syntyi Turussa, kävi koulua Heinolassa ja lähti opiskelemaan tiedotusoppia Tampereelle. Siellä hän alkoi puuhata erilaisia kehitysyhteistyöhankkeita ja kirjoitti vuonna 1985 klassikon: Kuluta harkiten -opas kertoi, miten kuluttaja voi ostopäätöksillään vaikuttaa maailmaan.

Jäätiköistä hän huolestui parikymppisenä, lähes 30 vuotta sitten, bangladeshiläisessä jokilaivassa. Silloin hän ymmärsi, että merten pinnan nousu koskettaa miljoonia ihmisiä, ja pahiten kaikkein köyhimpiä.

Tuon matkan jälkeen Isomäki on ehtinyt tehdä monenlaista maailmanparannustyötä – aids-projekteja ja perinteisten vedenkeräysmenetelmien elvyttämistä Intiassa –, mutta pikkuhiljaa ilmastokysymykset ovat vieneet enemmän ja enemmän aikaa, parina viime vuonna sitä ei ole juuri muuhun liiennytkään.

Leipä tulee kirjoittamalla. Isomäeltä on ilmestynyt viisi romaania ja seitsemän tietokirjaa. Kaikki romaanit käsittelevät ilmastonmuutosta, ja niitä on kiitelty koukuttavista juonikuvioista ja huolellisesta taustatyöstä: Isomäen faktat pitävät kutinsa.

Jos jostain on tullut moitteita, niin ihmiskuvauksen ohuudesta.

Sarasvatin hiekkaa on romaaneista suurin menestys. Se on käännetty jo viidelle kielelle ja viittä muuta harkitaan, esimerkiksi englanninkielinen laitos odottaa parhaillaan kustannuspäätöstä Delhissä.

Keväällä ilmestyi Isomäen uusin kirja 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen, jossa hän esittelee 17 konstia parantaa planeetan heijastuvuutta ja 17 tapaa poistaa hiiltä ilmakehästä. Osa keinoista on varsin villejä, ja Isomäki itsekin sanoo niitä "hullun tiedemiehen ratkaisuiksi". Ihan järkevä ihminen ei ehkä pohtisikaan, voisiko avaruuteen lähettää 50 000 heijastavaa peiliä.

Mutta tällä matkalla keskitymme niihin ideoihin, jotka liittyvät jäähän.

Jäävuorten hinaus on niistä vain yksi. Vuoria ei oikeastaan ole tarkoitus varsinaisesti hinata napapyörteeseen asti vaan tuuppia oikeaan suuntaan silloin, kun on kiikun kaakun, lähtevätkö ne ajelehtimaan kohti Atlantille kulkevaa virtausta.

Isomäki on harkinnut myös jäävuorten räjäyttämistä. Jos niitä räjäytettäisiin paljon yhtä aikaa ja oikealla hetkellä, voisi syntyä niin suuri jäävyöry, että se vaikuttaisi myös Oddenin pumppuun.

Hän haluaisi myös kokeilla, voiko meriveden pintakerrosta rauhoittaa ja viilentää jääsprayta levittävillä tuulimyllyillä.

Mutta ensin täytyy tehdä lisää kenttätutkimuksia.

Isomäki hakee huoneestaan kartan ja kertoo löytäneensä siitä erään "pättäreen", josta saattaisi kaukoputkella erottaa mannerjäätikön reunavallin.

Näkyvyys on tosin tänään kehno, voi tulla sadettakin.

"Taidanpa kuitenkin kivuta tähystämään."

Korkealla kaupungin yläpuolella on keltainen puutalo, jonka keittiössä höyryää kalakeitto.

Soppaa hämmentää 44-vuotias sekatyömies Rassi Møller, tai mieluummin pelkkä Rassi, koska Grönlannissa sukunimistä on kiinnostunut vain poliisi.

Rassi asuu talossa kaksin 77-vuotiaan isänsä kanssa. Olohuoneen ikkunasta näkee kaikki ne sadat jäävuoret, jotka seilaavat kaupungin edustalla tuulten mukana milloin mihinkin suuntaan. Jos Grönlanti on ilmastonmuutoksen koelaboratorio, kuten usein sanotaan, Rassin olohuone on se lasiseinäinen tarkkailukoppi.

Viisi vuotta sitten Rassi pani merkille, että jäävuoret olivat kasvaneet. Vuonosta puski jopa 120-metrisiä jättiläisiä.

Kylillä puhuttiin, että Sermeq Kujalleq oli alkanut käyttäytyä oudosti.

"Jotkut professorit Kööpenhaminassa voivat lausua mitä huvittaa, mutta parhaiten näistä asioista tietävät jäävuonon kalastajat", Rassi sanoo.

Ja kalastajat kertoivat hurjia juttuja. He olivat nähneet jäävuonossa yli kymmenmetrisiä hyökyaaltoja. Niitä syntyi suurten jäävuorten keikahtaessa ylösalaisin.

Kerran tällainen aalto vei mukanaan rantapoukamassa telttailleen turistiryhmän. Hyökyaallot tuntuivat Ilulissatin satamassa saakka: kalastusveneitä lenteli päin laitureita.

Jotain outoa oli tekeillä. Merikään ei ollut jäätynyt kertaakaan vuoden 1997 jälkeen, edellisellä vuosikymmenellä oli sentään ajeltu autoilla jäätä pitkin.

Rassi ei kuitenkaan jaksaisi puhua enempää ilmastosta. Minkäs ihminen sille mahtaa, on vain sopeuduttava. Näin ajattelee Ilulissatissa moni – täällä on aina eletty luonnon ehdoilla.

Sitä paitsi Grönlannissa ilmaston lämpeneminen ei ole pelkästään ikävä asia. Ilulissatissakin kesäkuukausien keskilämpötila on kohonnut jo kuuteen asteeseen. Terassikalusteita ostetaan enemmän kuin koskaan. Ja etelässä on saatu peruna kasvamaan.

Rassin ruijanpallaskeitto on mainiota.

Isomäki oli etukäteen toivonut kalaruokaa, sillä hän ei syö lihaa, ja pahimmassa tapauksessa pöytään olisi kannettu valaanlihaa, grönlantilaisten suurta herkkua.

Nyt valaista vain puhutaan – sitä aihetta ei voi Grönlannissa välttää. Isomäki, valaiden intohimoinen suojelija, esittelee näkemyksiään. Rassi hiukan hermostuu:

"Oletko sinä Greenpeacesta? Puhut juuri sillä tavalla."

Isomäki ei häkelly.

"Ei, en ole Greenpeacen jäsen, mutta olen kyllä toiminut monissa muissa ympäristöjärjestöissä", hän selittää rauhallisesti. Arassa asiassa on parasta asetella sanansa diplomaattisesti.

"Itse vastustan valaanpyyntiä, mutta ymmärrän myös teitä. Kunnioitan alkuperäiskansojen oikeutta harjoittaa perinteisiä elinkeinoja", Isomäki jatkaa.

Myös Rassin vanha isä haluaa osallistua valaskeskusteluun. Kielimuurin vuoksi hän esittää asiansa pantomiimina: saamme nähdä, kuinka valaita lahdattiin hänen nuoruudessaan. Puukkokäsi viuhuu ruokapöydän yllä. Soppalautaset ovat vaarassa.

Seinällä on valokuvia perheen kotikylästä Qulissatista, joka on Diskon saarella vastapäätä Ilulissatia. Vuonna 1972 kylä tyhjennettiin asukkaista tanskalaisten viranomaisten käskystä. Kaivos oli ehtynyt.

"Aikaa poistumiseen annettiin kolme viikkoa", Rassi kertoo.

Tapaus ei ollut ainutlaatuinen. Tanskalaiset olivat aloittaneet väestönsiirrot jo 1950-luvulla, ja kahden seuraavan vuosikymmenen aikana joka toinen Grönlannin rannikon 200 kylästä tyhjennettiin. Grönlantilaiset haluttiin tuoda nykyaikaan, vesivessojen ja sähköliesien ääreen.

Nuukiin alkoi nousta synkeitä lähiökerrostaloja.

Risto Isomäki on tarkkaillut jäävuoria jo neljä päivää. Hän on nähnyt ne maalta, mereltä ja ilmasta. Päätös on kypsynyt.

"Olen päättänyt luopua jäävuorten hinaamisesta."

Anteeksi kuinka?

"Vuoria on liian laajalla alueella. Vaikka hinaajia olisi useita, toimenpiteellä ei olisi mitään vaikutusta."

Isomäki kertoo kuopanneensa myös ajatuksen räjäyttää jäävuoria.

Mutta ei syytä huoleen. Hän on tehnyt havaintoja ja keksinyt täysin uuden idean.

"Olen kaavaillut jäädytyskokeilua, jossa kahden jäävuoren väliin asetettaisiin erittäin pitkä tukkipuomi. Puomia vahvistettaisiin lumitykeillä, jolloin siitä muodostuisi vahva komposiittirakenne", Isomäki selittää. Tarkoituksena olisi murtaa maininkeja ja rauhoittaa aallokkoa, jotta meri pääsisi jäätymään.

Idea on syntynyt vesillä. Isomäki on käynyt useana iltana veneilemässä jäävuorten seassa ja huomannut, että ahtojäävyöhykkeen sisällä meren pinta on aina tyyni.

"Näyttää siltä, että jopa millin verran pinnalle nouseva, kelluva jäähile pystyy isompien jäiden keskellä estämään tuulta tarttumasta veden pintaan."

Meren jäädyttämiseen olisi muitakin konsteja kuin tukkipuomit, Isomäki kertoo. Esimerkiksi tuulimyllyt. Hän selostaa jääsprayta tuottavien Savonius-roottorien toimintamekanismia, muttei mennä siihen. Tukkipuomeissakin riittää pureskelemista.

Miten sellaisen saa kiinnitettyä jäävuorten väliin? Pysyykö se siinä?

Ja rahaakin pitäisi kerätä. Isomäki arvelee AtmosMaren tarvitsevan kahdesta neljään miljoonaa euroa, jotta kokeet voidaan toteuttaa täysimittaisina. Mutta tuo kaikki on tässä vaiheessa toissijaista.

"Nyt on tärkeintä todistaa, että suunnitelmat ovat toteuttamiskelpoisia."

Pian Isomäki pääsee sitä yrittämään, sillä Nuukissa on sovittuna tapaaminen Alfred E. Jakobsenin kanssa. Jakobsen on korkein virkamies Grönlannin ympäristö- ja infrastruktuuriministeriössä. Vastaanotto hieman jännittää.

"Mitenköhän se suhtautuu? Pitääkö se meitä aivan hulluina?"

Maanjäristykset ovat sittenkin alkaneet Grönlannissa!

Risto Isomäki ei tosin löydä niistä merkkejä kallionmuodoista vaan saa tiedon puhelimitse.

Langan toisessa päässä on Outi Tervo, suomalainen tutkija, joka tutkii Kööpenhaminan yliopiston tutkimusasemalla Diskon saarella grönlanninvalaiden laulua.

Tervo kertoo, että saarella järisi marraskuussa 2000. Seurauksena syntyi 15 metriä korkea hyökyaalto, joka iski erääseen hylättyyn kylään. Puolet taloista tuhoutui.

Kylän nimi oli Qulissat. Se on Rassin kotikylä!

Puhelun jälkeen Isomäki tekee taas laskelmia.

"2,3 richteriä, se oli vielä yllättävän vaatimaton järistys. Miljoonia kertoja suurempia, 8,3 richterin maanjäristyksiä tapahtui, kun mannerjää vetäytyi Fennoskandiassa."

Ja se vetäytyminen tosiaan kesti tuhansia vuosia. Kuinka nopeasti Grönlanti sulaa? Siitä tarvitaan niin tuoretta tutkimustietoa kuin mahdollista.

Onneksi Ilulissatissa sattuu juuri nyt olemaan apulaisprofessori Jason E. Box, joka on Isomäen mukaan jäätikkötutkijoiden kärkikaartia.

Jason E. Box lapioi mukiinsa pikakahvijauhetta. Takana on kaksi viikkoa telttaunta, hän on juuri palannut kenttätöistä mannerjäätiköltä. Tukka on vielä niin takussa, että hän näyttää pikemmin kalifornialaiselta surffarilta kuin tiedemieheltä.

Box on vasta 35-vuotias, mutta on tutkinut Grönlannin jäätikköjä jo kymmenen vuotta. Siinä ajassa sulaminen on kiihtynyt. Viime vuonna mannerjäätä hävisi jo Alppien koko jäämäärän verran.

Nyt Box on mukana projektissa, jossa jäätiköiden reunoille asennetaan jään virtaamisvauhtia mittaavia kameroita.

Box on tekemisistään kertoessaan räpeltänyt kannettavan tietokoneensa kimpussa, ja nyt oikea tiedosto löytyy. Box käynnistää kuvashow'n. Kamera on ottanut jäätikön reunasta kuvan kerran tunnissa.

Tietokoneen ruutu täyttyy jäästä. Sitten jää alkaa hävitä, nopeina hyppäyksinä. Tsup-tsup-tsup. Isomäki on vaikuttunut.

"Ällistyttävää, aivan ällistyttävää", hän hokee.

Mutta nyt tarvitsemme lisää lukuja.

Box kertoo, että Ilulissatin jäävuonon virtaamisvauhti on kaksinkertaistunut 20 vuodessa.

"Nykyisin jäämassa etenee vuonossa jo 40 metriä päivässä. Huolestuttavaa on myös se, että samassa ajassa sulamiskausi on pidentynyt lähes puolellatoista kuukaudella."

Isomäen kynä sauhuaa, ja hänellä on paljon kysyttävää. Miltä mahtaa Grönlannin järvialueella nykyisin näyttää?

Se on sisäpiirivitsi. Jäätikkötutkijat kutsuvat leikillään Grönlannin järvialueeksi sitä mannerjäätikön osaa, jossa on havaittu paljon niin kutsuttuja jäätikköjärviä. Niitä syntyy, kun sulanut jää ei pääse valumaan mereen.

Jäätikköjärvestä voi syntyä jäätikkökaivo: sula vesi valuu jään läpi kohti mannerjalustaa. Jos vesi pääsee pohjaan saakka, se alkaa sulattaa jäätä myös alhaalta päin.

Box näyttää kuvia järviseudulta. Vettä on valtavasti. Hän kertoo, että järviä on havaittu ensimmäistä kertaa myös Grönlannin pohjoisosissa.

Isomäki kurtistaa kulmiaan.

"Sehän merkitsee sitä, että sulaminen on käynnistynyt toden teolla myös siellä!"

Entä itärannikko? Mitä siellä tapahtuu?

On Boxin vuoro huokaista.

"Grönlannin itärannikkoa on tutkittu valitettavan vähän. Emme ole päässeet asentamaan sinne edes sulamisnopeutta mittaavia kameroita, koska meillä ei ole varaa helikopterivuokriin."

Isomäki on tapaamisen jälkeen tuohduksissa. Hänestä on käsittämätöntä, etteivät tutkijat pääse rahan puutteen vuoksi tutkimaan haluamiaan asioita, vaikka jäätiköistä puhutaan niin paljon. Box kertoi, että helikopterin vuokra maksaa 5 700 dollaria tunnilta, ja tutkimustyössä hankalissa oloissa tarvitaan lisäksi satelliittipuhelimia ja muita kalliita vempaimia.

"Jos Mälkiän Jussi todella saa sen laivan varustettua, niin mehän voisimme antaa näille tutkijoille kyydin!" Isomäki innostuu. Vähän sellaista hän jo ehtikin lupailla Boxille.

Yksi asia tuli tapaamisessa selväksi: ne tukkipuomit asennetaan Grönlannin itärannikolle. Se on asumatonta seutua, jossa vaeltavat vain jääkarhut, siellä ei olla häiriöksi ihmisille.

Grönlannin itärannikosta tiedetään sentään muun muassa se, ettei meri enää jäädy kunnolla talvella tärkeän Oddenin pumpun luona. Jos sinne saataisiin jäävuorien, puomien, lumitykkien ja tuulimylly-sprinklereiden avulla tarpeeksi jäätä, Jäämereltä virtaavat kylmät vedet pitäisivät ne etelän klatraatit edelleen pakkasessa.

Isomäki on täynnä tarmoa. Hän on jo valmis lähtemään Nuukiin neuvottelemaan.

Laivamatka Ilulissatista Nuukiin kestää 40 tuntia.

Matkan aikana Isomäki tuskin malttaa käydä syömässä. Hän seisoo laivan ylimmällä kannella pilkkihaalariinsa sonnustautuneena ja tarkkailee maisemaa kaukoputkensa läpi. Grönlanninvalaat saattavat olla liikkeellä.

Vain yksi valas suostuu näyttäytymään, mutta hylkeitä Isomäki näkee paljon, oman arvionsa mukaan peräti kuusituhatta.

Valasvahdin lomassa Isomäki ehtii kertoa tutkimusmatkailija A. E. Nordenskiöldistä, joka seilasi näillä vesillä 125 vuotta sitten.

"Nordenskiöld oli itse asiassa ensimmäinen eurooppalainen, joka ymmärsi Grönlannin mannerjäätikön olemassaolon", Isomäki aloittaa.

Nordenskiöld ei kuitenkaan itse koskaan tajunnut löytönsä tieteellistä arvoa, koska hän oli liikkeellä aivan eri syistä. Hän kiersi ympäri napa-alueita etsimässä aluetta, jonka voisi nimetä itsensä mukaan. Yksi retkistä alkoi nimenomaan Ilulissatista. Kaupunki tosin tunnettiin siihen aikaan Jakobshavnina.

Mannerjää ulottui silloin vielä aivan kaupungin laidalle ja peitti koko jäävuonon. Nordenskiöld uskoi löytävänsä jäätikön reunan takaa vihertävän, hedelmällisen laakson. Nordenskiöldin maan.

Tutkimusmatkailija itse ei jaksanut kovin kauas rannikolta, mutta seurueeseen kuului kaksi saamelaista hiihtäjää, jotka jatkoivat aina mannerjäätikön puoliväliin saakka, satoja ja taas satoja tuskaisia kilometrejä.

Vihreää laaksoa ei löytynyt, ja Nordenskiöld oli pettynyt.

Etsintä jatkui myöhemmin Jäämerellä. Sielläkin hän teki monta tärkeää havaintoa, mutta pettyi: ei sopivaa saarta, laaksoa tai mannerta, ei vieläkään nimeä karttoihin.

"Nordenskiöldin tragedia oli siinä, ettei hän ikinä ymmärtänyt havaintojensa merkitystä. Jälkipolvet kyllä tunnustavat ne."

Nordenskiöldin tarina viehättää Isomäkeä suuresti. Hän on ajatellut joskus ehkä kirjoittavansa aiheesta romaanin.

Alfred E. Jakobsen pahoittelee. Hänen on riennettävä palaveriin – hirveä kiire, pitää laatia Grönlannille ilmastonmuutosstrategiaa –, joten tapaaminen on siirrettävä seuraavaan päivään.

Mikäs siinä, jää aikaa tutustua Nuukiin.

Kaupungissa asuu 16 000 ihmistä, joista puolet on tanskalaisia: virkamiehiä, opettajia, lääkäreitä, sairaanhoitajia, poliiseja. . .

Käydään vilkaisemassa Blok P, keskelle Nuukia rakennettu elementtihirvitys. Sinne on varmaan päätynyt jokunen qulissatilainenkin, sillä siinä asuu yli prosentti Grönlannin kaikista asukkaista, noin 56 000 ihmisestä. Seiniä peittävät graffitit. Pysäköintipaikalla on nuijittu autoja säpäleiksi. Isomäki epäilee, ettei tässä talossa taida asua yhtään tanskalaista.

Isomäki tähyää malttamattomana kukkuloille, jotka ympäröivät kaupunkia. Ylhäältä saattaisi nähdä valaita, ja vain muutaman kilometrin päässä olisi pieni jäätikkö. Jatketaan kuitenkin vielä kaupunkikierrosta.

Pääkadulla bussipysäkin kylkeen on maalattu iskulause: Free Greenland! – vapauttakaa Grönlanti. Grönlannissa kaikki puolueet ilmoittavat kannattavansa Tanskasta irtautumista, mutta yksikään ei ole vielä kertonut, millä itsenäinen Grönlanti eläisi.

Tähän asti raha on tullut Tanskasta, tukiaisina. Toivo lepää öljyssä. Nyt sitä on helpompi porata, kun jäät eivät enää häiritse niin pahasti. Grönlannin aluehallinto on vastikään myöntänyt luvat koeporauksiin seitsemälle ulkomaiselle öljy-yhtiölle.

Napa-alueilla on käynnissä kamppailu merenpohjan aarteista. Samaan aikaan kun Isomäki tarkkaili jäävuoria "pättäreiltään", Ilulissatissa järjestettiin Jäämeren rantavaltioiden ulkoministerikokous, jossa oli tarkoitus sopia arktisten alueiden luonnonvarojen jaosta.

Lopulta sovittiin, että kukaan ei tee vielä mitään. Odotellaan.

"Joskus tuntuu, että päättäjät eivät sittenkään ole ihan ymmärtäneet tätä ilmastonmuutosta, vaikka kovasti muuta vakuuttavat."

Tärkeä päivä. Onneksi kansliapäällikkö Jakobsenilla on nyt paremmin aikaa – sitä on itse asiassa riittänyt jo tuntitolkulla.

Aamupäivän istuimme hänen toimistossaan puhumassa ilmastosta. Isomäki esitti huolensa muun muassa lentokoneiden ilmakehään jättämistä tiivistymisjuovista ja kertoi, kuinka ongelma olisi ratkaistavissa: lennetään matalammalla, niin juovat eivät pääse lämmittämään ilmastoa.

Lounaan jälkeen Jakobsen on kierrättänyt meitä autollaan ympäri Nuukia ja sen laitamia. Olemme käyneet katsomassa golfkenttää ja Jakobsenin vuononrinnetaloa ("Kaupungin paras näköala, voitin tontin arvonnassa.").

Mutta mikä Isomäkeen on mennyt? Hän ei ole koko päivänä hiiskahtanutkaan AtmosMaren kokeista.

Ja nyt Jakobsen on jo kuskaamassa meitä takaisin hotellille. Hänen virka-aikansa on päättynyt 45 minuuttia sitten.

Öhöm, olisi vielä yksi tärkeä asia. . . Jakobsen lupaa vartin kahvikupin ääressä.

Isomäki ei tilaa mitään, hän käy heti asiaan. Tai no, aivan ensimmäiseksi hän palaa tiivistejuoviin.

Lentokorkeuden alentaminen olisi elintärkeää, Isomäki selittää. Hän on puhunut asiasta useiden lentoyhtiöiden kanssa. Eikö Jakobsen voisi ottaa asiaa esille keskusteluissaan Tanskan hallituksen kanssa? Pohjoismaiden tulisi muodostaa tässä asiassa rintama.

Jakobsen vaikuttaa hiukan yllättyneeltä. Mitäs tämä nyt on? Lobbausta?

Sitten hän keksii keinon keventää keskustelua:

"Eikös Pohjoismaiden ministerineuvostoa johda Suomen entinen ympäristöministeri? Mikäs hänen nimensä olikaan. . ."

"Jan-Erik Enestam!" Isomäellä leikkaa. "Voin itsekin puhua hänelle, hän on melkein naapurini. Hänellä on mökki aivan lähellä taloamme. Itse asun Bromarvissa ja Enestam asuu. . ."

Jakobsen rykäisee ja vilkaisee kelloaan.

Sovitaan, että molemmat yrittävät puhua Enestamille.

Ja vihdoin Isomäki pääsee asiaansa. Hän kertoo lyhyesti AtmosMare-säätiöstä ja sen suunnittelemista kokeista. Nyt hän malttaa olla eksymättä sivupoluille.

"Kokeilu on kolmivaiheinen. Ensi talvena teemme pienimuotoisia kokeita Suomen merialueilla. Seuraavana syksynä, jos saamme luvan, ne toteutetaan suuremmassa mittakaavassa Grönlannin rannikolla. Täysimittainen kokeilu olisi vuorossa talvella 2010–2011."

Isomäki korostaa, että kaikki on alustavaa.

Mutta jos ensimmäiset tulokset ovat lupaavia, niin keneltä tulisi kysyä lupaa tehdä laajempia kokeita Grönlannin merialueilla, tarkemmin sanoen itärannikolla, maailman suurimman kansallispuiston alueella?

"Minä vastaan luvista liikkua kansallispuistossa. Voitte olla siinä vaiheessa yhteydessä suoraan minuun", Jakobsen vastaa.

Mutta nyt hänen on pakko mennä. Vaimokin jo soittelee.

Kansliapäällikkö nousee ylös ja kättelee Isomäen.

"Esititte paljon mielenkiintoisia ajatuksia. Toivotan onnea kokeillenne! Toivottavasti kuulen teistä vielä."

"Varmasti kuulet, aivan varmasti."

Kangerlussuaqin lentokenttä. Lento Kööpenhaminaan lähtee kymmenen tunnin kuluttua – aikataulut ovat taas sotkeutuneet säiden vuoksi.

Äkäiset sääsket kiusaavat odottajia, niitä tulvii ovista ja ikkunoista. Ilma seisoo.

Risto Isomäkeä ei happivaje vaivaa. Hän on lähtenyt valloittamaan läheistä vuorta, jonka huipulta voi näkyä mannerjäätikölle.

Mies on todella jään lumoissa, kun ei jätä väliin yhtään tilaisuutta katsella sitä.

Ilulissatin jälkeen Isomäki on monta kertaa muistellut ensimmäistä retkeään sille itsemurhakukkulalle. Silloin hän näki yhdellä kertaa enemmän jäävuoria kuin on eläessään nähnyt kuvissa.

Siitä on siis kirjoitettava. Matkan aikana hän on ajatellut, että ehkä hän sittenkin tekee Sarasvatin hiekalle jatko-osan. . .

Näky ei jätä häntä rauhaan, se pyörii mielessä öisinkin.

Siellä suuret jäävuoret seilasivat taivaanrannassa, matkalla jonnekin.

Muualla HS.fi:ssä:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi