Taisteluhauta otettiin takaisin verisellä vyörytyksellä

Iskuosastoissa remmissä konekiväärimiehiä ja pioneereja

 U-asemalla piskuisen Nietjärven ja Laatokan välillä Pitkässärannassa oli taisteltu jo muutama päivä, kun taivas 15. heinäkuuta repesi. Hiekkapilvet pimensivät aamun ja suomalaiset haukkoivat henkeä poteroissaan, kun tykkituli söi ilmasta hapen.

Vihollinen pääsi panssariensa tuella murtautumaan linjojen läpi. Pääpuolustuslinjan juoksuhauta kuhisi punasotilaita noin kolmensadan metrin matkalla vielä seuraavana päivänä.

Hämeenlinnalainen Allan Nukari, 85, oli mukana hyökkäyksessä, jolla taisteluhautaa yritettiin saada takaisin.

"Meikäläisiä oli vähän, patruunat ja käsikranaatit loppuivat, tuli pahoja tappioita. Niin raukesi sekin yritys tyhjiin."

Jalkaväkirykmentti 44:n kolmannen pataljoonan viestiupseeri luutnantti Nukari kirjoitti taisteluista kertomuksen 5. Divisioonan arkistoon, josta hänen kuvauksiaan on kulkeutunut lehtiin ja kirjoihin.

Kun suorat hyökkäykset eivät tepsineet, lähetettiin taisteluhautaa vyöryttämään iskuryhmiä, joissa oli sekä 5. Divisioonan että apuun kutsutun 15. Prikaatin miehiä.

Iskuryhmät lähtivät liikkeelle tarkan tulivalmistelun jälkeen 16. heinäkuuta kello 22.30.

Sadat käsikranaatit alkoivat räjähdellä. Vihollinen tulitti. Kumpareella toisti radisti tuntitolkulla: "Lisää kranaatteja, lisää paareja, lisää kranaatteja. . ."

"Kun yksi mies menee edeltä, kyllä siinä sitten perässä tulee", myhäilee kiskolainen Antero Lietzén, silloinen korpraali. Hän kuului 15. Prikaatin ensimmäisen pataljoonan konekiväärikomppaniaan.

Iskuryhmän kärkimiehellä oli konepistooli. Ensin taisteluhaudan mutkan taakse heitettiin käsikranaatteja ja kasapanoksia. Iskuosastoja tukivat liekinheittimillä varustetut pioneerit.

Rohkeat taistelijat olivat tarpeen. "Jos niitä oli yksikin ryhmää kohti, se vahvisti porukkaa huomattavasti", Lietzén, 79, pohtii.

Ykkösmiehen oli syöksyttävä mutkasta, jonka takana odotti vastustaja ase valmiina. Nopeampi ja tarkempi voitti.

Lietzénin ryhmässä meni kärjessä kuhmolainen alikersantti Matti Mikkonen.

"Hänen takkinsa oli luodinreikiä täynnä, mutta miehestä ei löytynyt naarmuakaan", Lietzén ihmettelee yhä kumppaniaan, jonka kanssa aloitti sotimisen Syvärillä 1943.

Rämäpäänä hän ei Mikkosta pidä.

"Rämäpäisyys ei välttämättä tuonut tulosta. Järkevä ja pelkäämätön mies", aseveli määrittelee.

Mikkonen oli näyttänyt kyntensä jo Syvärillä, jossa venäläiset yrittivät usein käydä hakemassa vankeja. Mikkonen käytteli siellä konekivääriään vapaudenristin ensimmäisen luokan mitalin edestä, ja toinen samanlainen tuli vyörytyksestä.

Mikkonen, 80, ei tee numeroa saavutuksistaan.

"Elkää nyt tämän takia enää", hän toppuuttelee.

Hän väittää, etteivät tapahtumat enää ole muistissakaan samoin kuin sodan jälkeen.

"Kun silloin olisitte kyselleet."

Asetta ei Mikkonen ole sotien jälkeen käyttänyt, ei edes metsällä.

"Se vaan jo hävettää, että on ihmisiä ampunut", hän tokaisee.

Nukarin muistiinpanoista käy ilmi, että vyörytetyn taisteluhaudan pohja oli pituudeltaan satojen ruumiiden peitossa, paikoin kolmessa kerroksessa. "Palaneista ruumiista lähti kitkerä haju", hän muistelee.

Aseita ja varusteita lojui ympäriinsä. Myös suomalaisten tykit olivat tehneet pahaa jälkeä yön yli kestäneessä kamppailussa. Taisteluhaudassa pääsi etenemään vain ryömien ruumiskasojen ylitse.

Aamuyöllä 17. heinäkuuta iskuryhmät kohtasivat toisensa ja pakoon päässeet viholliset tuhottiin.

U-asema oli taas suomalaisten hallussa, ja Nietjärven taistelut hiipuivat vähitellen asemasodaksi.

Lähteet ja taustatiedot: Karhunen: Syväriltä U-asemaan, Koskimaa: Syväriltä Nietjärvelle, Rautala: Sotiemme taistelupaikoilla, Tapola: Ajan paino (käsikirjoitus), Kansa taisteli 1982. www.suomensodat.com

Palaute: hs.jatkosota@sanoma.fi

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi