Takana loistava tulevaisuus

Brittiohjaaja Sam Mendes palaa uudella elokuvallaan siihen minkä nähtävästi parhaiten taitaa: kuvaamaan keskiluokan kulissien hidasta halkeilua. Mutta siinä missä aiempi murhenäytelmä American Beauty sortui keski-iän kriisissä tempovan päähenkilön ihasteluun muiden hahmojen kustannuksella, Revolutionary Road on monitasoinen, sävyille tarkka kokonaisuus, joka ei päästä ketään helpolla.

Elokuvassa ei tyydytä pilkkaamaan esikaupungin karikatyyrejä, vaan itketään ainutkertaisen elämän valumista hukkaan. Kytevä raivo ja epätoivo purskahtelevat pintaan, mutta suurimmat tunteet tässä elokuvassa ilmaistaan sanattomasti.

Alussa päähenkilöt April (Kate Winslet) ja Frank (Leonardo DiCaprio) ovat nuoria ja huolettomia: he rakastuvat ja alkavat rakentaa elämää. Ilmassa leijuu tunne, että edessä häämöttää vielä jotain suurta. Sitä odotellessa arki kuitenkin urautuu: on avioelämää ja vieraskoreita illallisia naapurustossa.

Esikaupunkialue, jolle April ja Frank Wheeler päätyvät, on eräänlainen Amerikan Nurmijärvi: herttaisia taloja, lapsia kirmailemassa nurmella. Mutta talo ja nurmi eivät auta, kun ihmiset eivät osaa elää keskenään. Mies katoaa aivottomaan uraputkeen ja nainen ahdistuu kotona toimettomana ja murheellisena. Toinen lapsi hankitaan, jotta vakuututtaisiin siitä, että ensimmäinen ei ollut virhe.

Samalla Wheelereiden elämä perustuu ajatukselle, että he ovat kuitenkin "erilaisia", ja että heidän keskiluokkainen elämänsä on vain ironista leikkiä. April tajuaa ensimmäisenä, että vitsi ei naurata enää. Wheelerit ovatkin samanlaisia kuin kaikki muut.

Sitten, surumielisen selvänäköisyyden hetkellä April kehittää unelman. Siinä perhe myy omaisuutensa ja muuttaa Pariisiin, missä April elättäisi perhettä toimistotyöllä. Frank suostuu, ja hetken ilmassa leijuu hauras ilo: ehkä mitä tahansa voi tapahtua, ehkä ihminen valitsee itse elämänsä.

Mendesin ja Justin Haythen käsikirjoitus perustuu Richard Yatesin samannimiseen klassikkoromaaniin, ja se on alkutekstille hyvin uskollinen. Näkökulma vain on hiukan vaihtunut - siinä missä kirja keskittyy Frankin kokemukseen, elokuvan keskiöön nousee April.

Elokuvan Frank jää hiukan epätasaiseksi hahmoksi - jopa siinä määrin, että muuten hallittu draama kärsii satunnaisista ylilyönneistä. DiCaprion roolia haittaa sekin outo seikka, että hän näyttää ilmeisesti kuolemaansa saakka 14-vuotiaalta.

Mutta Kate Winslet loistaa! Hän rakentaa hiljaista mutta vahvaa rooliaan jokaisella suunpielen värähdyksellä, ja vaikutus on musertava. Winslet onkin omimmillaan juuri tämän kaltaisissa rooleissa: esittäessään naisia, jotka pakenevat keskinkertaisuutta ja toisten odotuksia. Mieleen muistuu Todd Fieldin koskettava elokuva Little Children. Siinä saatiin jo vakuuttava näyttö Winsletin kyvyistä keskiluokkaisen hädän tulkitsijana.

Siinä missä suhdekuvaus on realistista, ajankuvan rakentaminen on vähän liian siistiä ja lavastemaista. Thomas Newmanin kaavamaisen elokuvamusiikin olisi myös voinut jättää vähemmälle. Mutta se on vähäinen särö.

Käsitys ihmisen henkilökohtaisesta "totuudesta" pysyy alusta loppuun elokuvan keskiössä. Aidoimpana totuuden torvena tarinassa toimii Wheelereiden naapureiden aikuinen poika, entinen tutkijanero, joka on suljettu hullujenhuoneelle. Taudinkuvaan kuuluu lähinnä taipumus sanoa ääneen, mitä ajattelee. Lähiöunelmassa se onkin sairaus. Kaistapäätä esittää Michael Shannon, joka on pikkuroolissaan niin hyvä, että hahmon poissaollessa häntä tulee ikävä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi