Urheilu tappaa

Huumausaineasiantuntija, professori David Nutt kohautti viime viikolla väittämällä, että mdma-huumeen, josta käytetään myös nimeä ekstaasi, käyttäminen on vaarattomampaa kuin ratsastaminen. Argumenttinsa tueksi Nutt totesi, että ekstaasiin kuolee vuosittain kolmekymmentä ihmistä, kun taas ratsastusonnettomuuksissa kuolee vuosittain noin sata ihmistä. Nutt johtaa komiteaa, joka valmistelee Britannian hallitukselle raporttia huumeiden ongelmakäytöstä.

Omien sanojensa mukaan professori halusi herättää keskustelua siitä, miksi yhteiskunta rohkaisee jäseniään tiettyihin riskialttiisiin harrasteisiin, mutta kieltää toiset kokonaan.

Nyt Nuttia kivitetään sanallisesti kuin aikoinaan Vappu Taipaletta, joka myönsi kokeilleensa nuoruudessaan lsd:tä.

Brittejä tuntui netin keskustelupalstoilla häiritsevän ainakin huumeidenkäytön vertaaminen urheiluun.

Mielestäni analogia on aika pätevä. Niskamurtumaan menehtyneen juniorikiekkoilijan ero nestehukkaan tipahtaneeseen reivaajaan on nimittäin olematon: kumpikin kuoli tavoitellessaan jonkinlaista huippukokemusta.

Ekstaasi tosin tutkimusten mukaan tappaa harvakseltaan.

Royal Society of Artsin vuonna 2007 julkaiseman kaksivuotisen raportin mukaan arviolta yksi sadastatuhannesta ekstaasin käyttäjästä menehtyy. Lääkelaitoksen mukaan e-pillereiden syöminen on suunnilleen yhtä korkea riski.

(Tosin e-pillerit aiheuttavat veritulpan noin joka tuhannennelle käyttäjälleen, ekstaasi ei.)

En kannata ekstaasin laillistamista, mutta Nuttin puolustama erottelu vaarallisiin ja vähemmän vaarallisiin huumeisiin saattaisi olla tarpeen.

Saman voisi tehdä urheilullekin.

Vähemmän vaarallisten lajien joukkoon laskisin ehkä curlingin, pöytätenniksen ja kuviokellunnan. Vaarallisten joukkoon menisivät verisiä mellakoita aiheuttava jalkapallo, niskat taittava rugby, luontoa raiskaava moottoriurheilu ja vuorikiipeily.

Eritoten lajeista viimeinen muistuttaa huumeaddiktiota. Narkomaanin tavoin kiipeilijäkin altistaa omaisensa epätietoisuudelle, ahdistukselle ja pelolle egoistisia haluja tyydyttäessään. Tiedän tämän kokemuksesta, sillä lähiomaiseni oli kuolla Mont Blancin rinteeseen.

Vuorikiipeilyä ei silti pidetä itsekkäänä, lapsellisena tai vaarallisena. Miksei?

Viitisen vuotta takaperin olin pohtimassa asiaa käytännöllisen filosofian laitoksen järjestämässä huumausaineseminaarissa. Keskustelussa nousivat toistuvasti esille tunnelatautuneet negatiiviset mielikuvat, joita huumeidenkäyttäjiin liitetään: edesvastuuton, ajattelematon, outo.

Urheilijoita eivät moiset koske, eivät edes Parkinsoniaan tutisevia seniorinyrkkeilijöitä. On nimittäin hyväksyttävää kuolla terveemmän elämän puolesta. Aika saatanan paradoksaalista.

Mutta eihän huumeista tai urheilusta puhutakaan järjellä, vaan tunteella. Sillä juuri tunteisiin lätkä ja essot vetoavat.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi