Virtahepo kiikarissa

Jutunteko voisi loppua tällaiseen sähköpostiin:

Hei, puoluesihteeri Korhonen kiittää yhteydenotosta. Hänellä on jo suuri määrä haastattelupyyntöjä odottamassa, joten valitettavasti hän ei ennätä tällä kertaa Nyt-lehden henkilökuvan tekoon.

Parhain terveisin

Sari Söderlund, johdon assistentti

Tai sitten jutunteko voi alkaa siitä.

Haastattelusta kieltäytyminen on oikeastaan sopiva alku Jarmo Korhosen, 44, henkilökuvalle. Keskustan kiistelty puoluesihteeri on tunnettu epäilevästä suhteestaan ”etelän mediaan”.

Korhosen kännykkänumero ei ole salainen, se on supersalainen.

Kun pyydän sitä keskustan puoluetoimistolta, puhelinvaihde naurahtaa.

Uusinta, entistä salaisempaa numeroa ei ole tiettävästi annettu kenellekään toimittajalle.

Vertailun vuoksi: kokoomuksen puoluesihteerin Taru Tujusen kännykkänumero löytyy numerotiedustelusta.

Korhosesta puhutaan paljon, mutta itse hän ei kerro itsestään. Ei edes Kuka kukin on -kirjassa.

Siinä Suomen suurimman puolueen puoluesihteeriä ei mainita lainkaan, ja taas vertailun vuoksi: kokoomuksen Taru Tujusesta on kirjassa 12 riviä (harrastukset liikunta, ulkoilu, puutarhanhoito ja lukeminen).

Noustuaan nykyiseen asemaansa Korhonen ilmoitti tiukasti, että perheestään hän ei aio puhua julkisuudessa mitään.

Kun Korhoselta esimerkiksi kysyttiin, miksi hän ei ole mennyt naimisiin vaan asuu avoliitossa lastensa äidin kanssa, hän kieltäytyi vastaamasta.

Keskustan puoluetoimisto sijaitsee Helsingin Töölössä entisessä Apollon koulussa.

Torstaina 28. tammikuuta etsin koulun läheltä turhaan parkkipaikkaa; lumikinosten väliin jääneet kolot on tukittu tv-kanavien autoilla.

Puoluetoimistossa on alkamassa keskustan puoluejohdon lehdistötilaisuus. Monta kymmentä toimittajaa on tullut hiillostamaan Matti Vanhasta.

Minä olen tullut katsomaan Jarmo Korhosta.

Hän istuu nojatuoliin Vanhasen vasemmalle puolelle. Toimittajat alkavat pommittaa Vanhasta kysymyksillä vaalirahoista.

Korhonen on hiljaa.

Hän katselee vuoroin toimittajia, vuoroin lattiaa, ja vetää harvakseltaan syvään henkeä.

Välillä Korhosta hymyilyttää. Seuraavassa hetkessä hän näyttää henkeä haukkoessaan ja lattiaan tuijottaessaan pitkästyneeltä koko tilaisuuteen.

Parikymmentä minuuttia Korhonen istuu samassa asennossa takakenossa, kädet sylissään ja jalat suoristettuna.

Sitten hän herää.

Korhonen nojautuu eteenpäin ja nostaa oikean käden etusormensa.

”Mä voin”, hän sanoo ja nappaa puheenvuoron Vanhaselta.

”Nyt sekoitetaan puurot ja vellit tässä asiassa ihan täydellisesti.”

Hän aloittaa selostuksensa vaalien rahankeruumuodoista. Taulukaupat, seminaariliput ja rahankeruuyhdistykset asettuvat Korhosen puheessa omiin lokeroihinsa monimutkaisessa rakennelmassa, jonka logiikka on selkeä ehkä vain puhujalle itselleen.

Mutta Korhosen tapa painottaa lauseiden alkuja (Nyt sekoitetaan puurot ja vellit...) ja tärkeitä sanoja (Matti Vanhanen ei ole...) antaa mielikuvan, että hän selittää kuulijalle jotakin todella itsestään selvää asiaa.

Jos kuulija ei selostusta ymmärrä, niin johan on kumma.

Puheenvuoronsa päätteeksi Korhonen korjaa kravattinsa asentoa vasemmalta rinnalta keskelle vatsaa (niin hän tekee usein, kai huomaamattaan).

Tilaisuuden loputtua menen esittäytymään Korhoselle.

Kerron, että Korhosen sihteeri välitti jo kieltäytymisen haastattelusta, mutta toistan silti toiveen: eikö haastattelu Nyt-liitteeseen tosiaankaan onnistuisi?

Korhonen on mukava. Hän hymyilee ja ottaa puheeseensa rupattelevan sävyn (minua kokeneempi toimittaja kutsuu Korhosen naureskelevaa puheennuottia ”hirnumiseksi”).

Mutta vastaus on sama. Haastattelu ei onnistu. 20 mediaa kuulemma kinuaa puoluesihteerin haastattelua, ja Korhonen suututtaa niistä 19, jos antaa haastattelun yhdelle.

Palaan toimitukseen. Varaan paikan huomiseen yöjunaan Rovaniemelle.

Sitten alan soitella.



Keskustapuoluetta tuntevat politiikantoimittajat eri lehdistä kuvailevat Korhosta värikkäästi:

Härski. Vilunki.

Valehtelee päin naamaa.

Toisaalta tyyppi, joka kestää äärimmäisiä paineita.

Haukkuu omia ministereitä selän takana. Totaalisen häikäilemätön öykkäri.

Juntti. Mutta poikkeuksellisen karismaattinen ”huoneentäyttäjä”.

Liioittelija. ”Sillä on ylenpalttinen itsetunto.”

Älykäs strategi.

Loistava esiintyjä.

Ottaa sumeilematta kantaa asioihin, joita ei tunne. ”Joskus tuntuu, ettei se edes tajua valehtelevansa.”

Saa vain vettä myllyynsä, kun sille vittuilee.

Korhonen vittuilee takaisin.

Eivätkä toimittajat ole ainoita. Kaikki Korhosen tuntevat venyttävät sanoja häntä kuvaillessaan:

Puoluesihteerinä aivan täydellinen katastrofi, sanoo yksi.

Äärimmäisen ahkera ja tunnollinen, sanoo toinen.

Uhittelee. Uhkailee. Pottuilee.

Kaikki eivät vain kestä Jarmon huumoria.

Se pelaa aikamoista uhkapeliä.

Juna Rovaniemelle lähtee perjantai-iltana laiturilta kahdeksan.

Makuuvaunussa selaan Korhosta käsitteleviä lehtijuttuja.

Sama ristiriitainen mies niissäkin pyörii.

Keskustan kansanedustajat ovat sanoneet Korhosen tulleen ”ovenraamit olkapäillään pitämään politiikan peruskurssia”.

Viimeksi keskustan kansanedustajista koostuva ”kuusikko” vaati puoluesihteerin vaihtoa samalla kun puheenjohtaja vaihtuu: ”Kukaan ei halua ryhtyä Korhosen aisapariksi.”

”Puoluetoimistolla on virtahepo”, luonnehti kansanedustaja Timo Kaunisto.

Ministeri Mari Kiviniemen erityisavustaja Tatja Karvonen avautui Korhosesta viime kesänä: Karvosen mukaan puoluesihteeri pelottelee puoluetovereitaan ja kostaa niille, jotka ovat uskaltaneet häntä vastustaa.

Ilta-Sanomat löysi kokemuksille nimettömiä jakajia:

”Keskustassa vallitsee pelon ja pelottelun ilmapiiri.”

”Jamppa on erittäin aggressiivinen omassa toiminnassaan.”

Ja toissa viikolla Jan Erola kertoi Aamu-tv:ssä juorusta, jonka mukaan Korhonen on yrittänyt kampittaa Paula Lehtomäkeä levittämällä huhua tämän alkoholiongelmasta.

Seuraavana päivänä Erola pyysi puheitaan anteeksi: ”Puhuin ohi suuni. Pyydän anteeksi sekä Korhoselta että Lehtomäeltä. Minulla ei ole todisteita.”

Se on näissä Korhos-jutuissa yleistä. Mikään ei ole varmaa.

Jarmo Korhosen äiti kuoli Jarmon ollessa kymmenen.

Isä oli sellutehtaan veturinkuljettaja.

Jarmo luki Joensuun yliopistossa historiaa.

Näitä tiedonmuruja Korhosen henkilöhistoriasta löytyy vähän – jos ei ole kiinnostunut hänen intohimoisesta suhteestaan keskustapuolueeseen. Se tunnetaan tarkasti: hän liittyi puolueeseen 7. elokuuta 1987, ollessaan 22-vuotias. Samana vuonna nuorelle Korhoselle tapahtui jotakin muutakin merkittävää: hänestä tuli isä.

Korhosella on kolme lasta, kaikki poikia.

Perhe asuu Seinäjoella, Korhonen viikot yksiössä Helsingin Kampissa.

Hän ei viihdy Helsingin yöelämässä, ehkä koska hän ei juo.

Hän on juossut maratonin ja uhoaa vielä juoksevansa 246 kilometriä pitkän spartathloninkin.

Ja hänellä on identtinen kaksosveli nimeltä Jari.

Kuusi vuotta esikoisensa syntymän jälkeen Jarmo Korhonen teki tärkeän päätöksen: 28-vuotias isä muutti perheineen Itä-Suomesta länteen Seinäjoelle päästyään keskustan Etelä-Pohjanmaan piirin toiminnanjohtajaksi.

Kerrotaan, että Korhosesta tuli nopeasti eteläpohjalaisempi kuin eteläpohjalaisista itsestään.

Hän oli hirveän touhukas, samaan aikaan samoissa porukoissa pyörinyt muistelee.

Korhonen keräsi piirinsä poliitikoille ennennäkemättömiä vaalikassoja. Alettiin puhua sadoistatuhansista euroista ja vaalikampanjoiden kilpavarustelusta.

Tähän taitoon Korhonen on sittemmin vaalirahakohussa kompastunut.

Mutta sitä ennen sama taito nosti hänet puolueensa johtotehtäviin. Ennen puoluesihteeriksi valintaa Korhonen toimi Anneli Jäätteenmäen voitokkaan pääministerikampanjan vaalipäällikkönä.

Ja kesäkuussa 2006 keskustalaiset huusivat hänet puoluesihteerikseen – liberaalien citykeskustalaisten kauhuksi.

Kun juna saapuu Rovaniemelle, on lauantaiaamu.

Rovaniemen kaupungintalossa järjestetään tänään keskustan kenttäkokous nimeltä Suomitori (esitteen mukaan ”politiikkaa isolla peellä”).

Aiheena ovat ympäristökysymykset, ja lappilaisten keskustalaisten kuultavaksi on kutsuttu Greenpeacenkin edustaja. Puoluejohtoa edustavat Korhonen ja Lehtomäki.

Vasta Korhonen on paikalla.

Kello on puoli kymmenen, ja kaupungintalon toisesta kerroksesta kuuluu puheensorina.

Korhonen istuu juttelemassa parin paikallisen keskusta-aktiivin kanssa jo tunti ennen tilaisuuden alkua. Istun toiselle puolelle aulaa. Korhosen ääni kantaa hyvin.

Puhe on ”Helsingin herroista”.

”Se puoluesihteeri, joka Helsingissä valitaan, ei kierrä kenttää”, Korhonen varoittaa.

”Mistäköhän se johtuu, että ihmiset muuttuvat ystävällisemmiksi 30–40 kilometrin säteellä Helsingistä”, porukassa ihmetellään.

Kun Suomitorin osallistujia alkaa saapua kymmenen jälkeen, Korhonen ryhtyy kättelemään.

”Terve, terve. Tervehdys.”

Minäkin kättelen Korhosta. Hän vaikuttaa yllättyneeltä, mutta sanoo: ”Lämpimästi tervetuloa.”

Istun salin takariviin.

Puheensa lappilaisille keskustalaisille Korhonen aloittaa: ”Hyvät ystävät!”

Jälleen puheessa on tuttu painotus: "Tässä työssä ovat kaikki keskeiset tahot mukana...") Korhosen puheessa toistuu myös toinen ilmiö. Monesti hän aloittaa lauseen reippaasti julistaen, mutta hyvän alun jälkeen ajatus katkeaa.

Tietenkin Korhonen kuroo lauseenloput kokoon, mutta toistuvasta tavasta jää mielikuva, että lentävät alut ovat hänelle lauseen sisältöä tärkeämpiä.



Ministeri Lehtomäki saapuu tilaisuuteen myöhässä (syy on junan). Hänkin puhuu hyvin, mutta silti Korhonen voittaa tässä tilaisuudessa Lehtomäen.

Kun Lehtomäki kiirehtii paluulennolle 20 minuuttia ennen tilaisuuden loppumista, Korhonen jää istumaan eturiviin lappilaisten tuntoja kuuntelemaan.

Hän lueskelee samalla kommunikaattoriaan, mutta se ei haittaa: hän on paikalla. Hän näyttää, että hänellä on aikaa ”kentän väelle”.

Kun keskustelussa pohditaan, tarvitaanko Suomeen lisää ydinvoimaa, Korhonen nostaa etusormensa ja nousee seisomaan.

”Nyt on ehkä hyvä sanoa rehellisesti, epävirallisesti, että puolueen kanta on myönteinen ydinvoiman lisärakentamiselle, nimenomaan kuudennen reaktorin osalta. Se on nyt tässä kohtaa hyvä tietää. Emme tule tekemään paperia, joka sitä vastustaisi.”

Että siitä on kentän nyt turha enää keskustella.



Kun tilaisuus päättyy, Hilkka Narkaus, ”rivijäsen Saarenkylästä”, pysäyttää Korhosen.

”Pidä nyt huoli, että saadaan tämä kentän asia kuntoon”, Narkaus vetoaa punaisessa pipossaan, Korhosta rintaan taputtaen.

Korhonen ymmärtää.

Hän esittää hieman hämärän vertauskuvan kansalaisen keittiön ikkunasta näkyvästä maisemasta ja siitä, kuinka kullakin täytyy olla vaikutusmahdollisuuksia juuri siinä maisemassa. Kuulijat nyökkäilevät vertaukselle. Juuri noinhan se on!

Sitten Korhonen lähtee.

”Kyllä hän on semmonen rakentaja ollut”, Narkaus sanoo Korhosesta. ”Semmonen vanhakantaisempi järjestöhenkilö.”



On ihan mahdollista, että Korhonen on juuri sitä: järjestöihminen ja unohdetun kansan asiamies Helsingin herrojen valtapelissä.

Mutta niin monen suulla Korhosta myös moititaan öykkäriksi ja kieroksi peluriksi, että pelityylin voi uskoa olevan ronski.

Mihin hän ronskilla pelillään sitten pyrkii?

22-vuotiaana hän liittyi puolueeseen ja opiskeli sen historian pohjamutia myöten. 28-vuotiaana hän marssi päättäväisesti pikkupomoksi puolueen piirijärjestöön ja 40-vuotiaana samalla päättäväisyydellä koko puolueen puoluesihteeriksi.

Entä nyt?

Näyttää selvältä, että Korhonen äänestetään uudestaan puoluesihteeriksi kesän puolueko-kouksessa. Yhtä selvältä näyttää, että puolueen puheenjohtajaksi ei ole samasta syystä tunkua.

Ratkeaisiko ongelma jos Korhonen pyrkisi itse puheenjohtajaksi? Tai malttaisiko hän valita pidemmän tien ministeriksi: ensin eduskuntavaaleissa kansanedustajaksi?

Ainakaan hän ei vapaaehtoisesti luovu vallastaan.

Se ja moni muu asia Korhosessa muistuttaa toisesta keskustalaisesta, jota kenttäväki rakastaa mutta moni Helsingissä ei voi sietää: Paavo Väyrysestä.

Korhonen itse ei vertaa itseään Paavo Väyryseen vaan vetojuhtaan.

Puoluesihteeriksi pyrkiessään Korhonen ilmoittautui ”suomenhevoseksi tukkikuorman eteen”.

Lupaus leikki myytillä: suomenhevonen on Suomen kansallishevonen, rotu, jolla Suomi jälleenrakennettiin sodan jälkeen. 1950-luvulla kaikki Suomen työhevoset olivat suomenhevosia.

Se on luonteeltaan rauhallinen ja nöyrä, liikkeiltään tasainen.

Aika kaukana on Korhosen omakuva kriitikoiden maalaamasta. He vertaavat miestä virtahepoon.

Kansanedustaja Kaunisto viittasi kai vertauksellaan teokseen Virtahepo olohuoneessa, jossa virtahevolla tarkoitetaan häpeällistä salaisuutta, joka näkyy, mutta josta ei saa julkisesti puhua.

Luonnontieteellinenkin vertauskuva voisi toimia: virtahevot ovat laumaeläimiä, jotka puolustavat reviiriään väkivaltaisesti. Siksi ne ovat leppoisasta ulkonäöstään huolimatta vaarallisia.



Korhosen vastaus Kauniston virtahepovertaukseen on jo klassikko.

”Tämä on kunnia”, Korhonen lausui. Hän sanoi ihailevansa muumiperheen virtahepoja.

Siitä alkoi erikoinen debatti: Hesarin politiikantoimituksessakin tehtiin paljon töitä sen selvittämiseksi, ovatko Tove Janssonin muumit muka virtahepoja (eivät ole).

Korhosen vastaus alkuperäisessä muodossaan jäi kuitenkin painamatta lehteen. Se kuului:

”Tämä on kunnia. Olen aina ihaillut muumiperheen virtahepoja, erityisesti muumipappaa. Olen ylpeä, että pääsen mukaan Astrid Lindgrenin maailmaan.”



Tämän viikon tiistaina lähetän sähköpostin:

Hei Jarmo. Haastattelu Nyt-liitteeseen ei onnistunut, mutta tein jutun muista lähteistä. Tässä teksti nähtäväksesi. Haluatko kommentoida, korjata tai tarkentaa jotain?

Yst. Ville Blåfield, HS Nyt.

Keskiviikkoaamuna kello 8.59 puhelin soi.

Tuntematon numero:

”Korhosen Jarmo salaisesta kännykkänumerosta tässä terve.”

Korhonen ei halua kommentoida juttua. Mutta hänellä on ehdotus: mentäisiinkö lounaalle joku päivä?

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi