Anu Silfverbergin Äitikortti ei ole manifesti siitä, miten lasta pitäisi imettää, nukuttaa, kuljettaa, viihdyttää ja niin edelleen. Niitä kirjoja on jo kilometrikaupalla. Jokainen suomalaiseen neuvolajärjestelmään tutustunut tietää, ettei ole niin pientä asiaa, etteikö sille jo olisi esitettä, neuvontapuhelinta tai tukiryhmää.

Äitikortti on tekstikokoelma, joka asettuu avoimesti ihmettelemään äidiksi tulemista. Vaikka vanhemmuuss olisi "maailman luonnollisin asia", ihmeellistä se nyt kuitenkin on.

Silfverberg etenee raskaaksi yrittämisen hulluudesta raskaana oloon ja sen tuomiin fyysisiin muutoksiin, nöyryyttäviin perhevalmennuksiin, seksin mahdottomuuteen, lapsen sukupuoleen kohdistuviin odotuksiin, minän muuttumisen pelkoon ja tietysti "äitikorttiin".

Siis siihen, miten "Pienten Lasten Äiti" jyrää ihan missä tahansa keskustelussa sillä verukkeella, että äidin rooli ja lasten etu ovat maailman pyhimpiä asioita ja oma kokemus niistä ulottuu mukamas koko yhteiskuntaan.

Äitikortti on rehellinen ja hyvin, hyvin henkilökohtainen, muttei yhtään vaivaannuttavalla tavalla. Tutkiva toimittaja ja kolumnisti kirjoittaa vetävästi, fiksusti ja hauskasti, sekä omien kokemustensa läpi että erilaiseen tutkimustietoon nojaten.

Äitikortti asettuu jonnekin hassunhauskan, itseironisen ja reteän äitiyden ja toisaalta keskustelupalstoilla jylläävän maanisen äitiyden ilmentymien väliin. Tällaisia kirjoja kaivataan.

Nykypäivän keskustelu vanhemmuudesta on tosiaan lokeroitu ja paketoitu erilaisiin vakaumuksiin ja ideologioihin.

Ennen kaikkea kaikki on käsitteellistetty. Puhutaan tassutuksesta, vessaviestinnästä, liinailusta . . . Äitiys on latautunut alue, jolla kaikenlaiset uskomukset ja vanhan kansan viisaudet mellestävät, vaikkei niillä olisi nykypäivänä mitään todellisuuspohjaa.

Mieleeni on jäänyt, miten neuvolassa tiedusteltiin kantaani sormiruokailuun. En edes tiennyt, mitä se tarkoittaa. Nyt siitäkin, ei niin vallankumouksellisesta ruokailun tavasta, pitäisi muodostaa jokin mielipide. Eikö pikkulapsille ole maailman sivu tarjottu käteen sopivia ruokapaloja?

Kuten Silfverberg huomauttaa, keskiluokkaisilla äideillä taitaa vain olla liikaa aikaa täyttää elämäänsä vanhemmuuden pohtimisella. Samalla äitiydestä on tullut ammatti. Sen "mustaan aukkoon" putoaa helposti, jos elämässä ei ole tarpeeksi muuta sisältöä ja kokopäivä-äitiyteen keskittyminen ylipäänsä on mahdollista.

Silfverberg myös huutaa isät mukaan vanhemmuuspuheeseen. Heidän toiminnastaan lähtee muutos tasa-arvoon.

Silfverbergin ajatukset ovat äärimmäisen tunnistettavia.

Olen epäilemättä tuoreine kokemuksineni kohderyhmää, ja jaan kirjoittajan kanssa myös sen taustan, etten pitkään edes halunnut lapsia. Lukiessani nauran ääneen ja kyynelehdin liikutuksesta. Juuri tuollaista meillä oli! Tuota minäkin aina mietin!

Ei lasten saaminen tosiaan ihmistä muuta, mutta arjen se muuttaa.

Kiinnostavimmillaan Silfverberg on käsitellessään ekovanhemmuutta.

Kun kaikki pyritään tekemään mahdollisimman "luonnollisesti", unohtuu, miten kovan hinnan siitä maksavat äidit, joiden yöt ja päivät vie soseiden muussaaminen ja kestovaippojen pyykkääminen.

Tekstin siirtymä omasta odotuksesta sikojen raskauteen ja lehmänmaidon epäeettisyyteen on vähän liian yllättävä. Tehomaatalouden käsittely ei tunnu olevan ihan oikeassa paikassa.

Mieluummin olisin lukenut kirjoittajan ajatuksia esimerkiksi vanhemmuuden vallasta ja sen tuomista peloista. Siitä, miten ensimmäisinä päivinä ei uskaltanut edes avata veitsilaatikkoa tai mennä lähellekään parveketta, koska jo tietoisuus siitä, että niillä olisi edes teoreettinen mahdollisuus vahingoittaa omaa lasta, on niin pelottava.

Olisin myös halunnut kuulla, miltä Silfverbergistä toimittajana tuntuu lukea uutisia lasten kaltoinkohtelusta. Niin moni vanhempi tuntuu jakavan kokemuksen siitä, miten oman lapsen jälkeen kaikki lasten hätää koskeva tässä maailmassa on vielä vaikeampi ottaa vastaan.

"Äitiys on kireää kuin viulunkieli", Silfverberg sanoo. Tämän kirjan jälkeen sille on vähän helpompi myös nauraa.