Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Taideakatemian palkinnon voittaneen Camilla Vuorenmaan näyttelyn visuaalinen kieli vakuuttaa

Espoon Emmassa nähtävä voittonäyttely on näytön paikka taiteilijalle, joka on alkanut saada näkyvyyttä myös ulkomailla

Kulttuuri
 
Ari Karttunen
Camilla Vuorenmaa: Lampaiden äiti, 2015-2016, maalaus ja kaiverrus puulle.
Camilla Vuorenmaa: Lampaiden äiti, 2015-2016, maalaus ja kaiverrus puulle. Kuva: Ari Karttunen

Kuvataide Camilla Vuorenmaa: Meri erottaa meidät 17.4. saakka EMMA:ssa (WeeGee-talo, Ahertaja 5, Tapiola). Avoinna ti, to 11–18, ke 11–19, pe 11–19, la-su 11–17.

Suomen Taideakatemian palkinto jaetaan nuorelle taiteilijalle, joka on ”parhaassa luomisvireessä”. Tässä suhteessa vuoden 2015 valinta osui kohdalleen: omintakeisista, puulle maalatuista ja kaiverretuista teoksistaan tunnettu Camilla Vuorenmaa (s. 1979) on viime vuosina tehnyt kovaa nousukiitoa Suomessa ja alkanut saada näkyvyyttä myös ulkomailla.

Palkintoon kuuluva voittonäyttely Espoon Emmassa on silti iso näytön paikka. Mittavat museonäyttelyt paljastavat usein nuorten taiteilijoiden vahvuudet ja heikkoudet – näin myös Vuorenmaan tapauksessa.

Vuorenmaan visuaalinen kieli esiintyy Emmassa edukseen, mutta temaattisesti yhtenäistä kokonaisuutta hänen teoksensa ei vielä jaksa kannatella.

Viime syksynä Vuorenmaa vietti kaksi kuukautta Reykjavikissa työstämässä näyttelyn teoksia. Kalastaja-aluksella tehdyltä merimatkalta löytyi myös ajatus näyttelyn teemasta: ihmiset ovat eristyneitä toisistaan, niin kuin meri erottaisi heitä, mutta silti kietoutuneita yhteisöihinsä kuin kalat verkkoon.

Näyttelytekstit kertovat Vuorenmaan käsittelevän ”ikiaikaista selviytymistaistelua, yksilön ja yhteisön kamppailua elämässä eteenpäin.”

Näin ainakin paperilla. Käytännössä näyttelyn heterogeeniset aiheet, jotka hyppivät islantilaisista kalastajista painijoihin, lampaisiin ja Raamattuun, synnyttävät varsin hajanaisen kokonaisuuden, jossa on avauksia moneen suuntaan, mutta joista yhtäkään ei kehitellä kovin kauas. Näyttely tuntuu enemmän yleisesittelyltä tai portfoliolta kuin yhtenäiseltä temaattiselta kokonaisuudelta.

Mutta jos näyttelyssä on jotain jatkuvuutta, se syntyy Vuorenmaan hienosta visuaalisesta kielestä. Hän jatkaa suomalaisessa nykymaalauksessa vallitsevan ekspressionismin linjaa, mutta lisää siihen elementtejä, jotka lähestyvät ITE-taidetta ja primitivismiä. Maalausta ja puukaiverrusta yhdistävä tekniikka sallii työstöjäljen, jossa on pehmeyttä ja kutsuvuutta, mutta myös karkeutta, jota maalilla on mahdoton tavoittaa.

Vuorenmaa ei pelaa tarinoilla vaan tunteilla. Hänen tyylinsä on yhtä aikaa kömpelöä ja hienovaraista, raakaa ja herkkää. Räiskyvistä väreistä huolimatta teoksissa on jotain raskasta ja melankolista, ja näyttelyssä on suorastaan viluinen tunnelma. Eristäytyneisyys, josta Vuorenmaa niin usein puhuu, näkyy hahmojen moniselitteisillä, kaipauksen täyttämillä kasvoilla. Sikäli kun teokset tuntuvat jossain, ne tuntuvat enemmän vatsanpohjassa ja niskakarvoissa kuin aivojen sopukoissa.

Ari Karttunen
Camilla Vuorenmaa: Kalastajan kumarrus, 2015–2016, maalaus ja kaiverrus puulle.
Camilla Vuorenmaa: Kalastajan kumarrus, 2015–2016, maalaus ja kaiverrus puulle.
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat