Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Neuvostotaiteen näyttely Didrichsenillä on viehättävällä tavalla kummallinen

Moskovalaisen keräilijän kokoelma on aikamatka Neuvostoliiton taidehistoriaan

Kulttuuri
 
Timo Valjakka
Aleksei Kadushkin: Hitsarit, 1964, tempera.
Aleksei Kadushkin: Hitsarit, 1964, tempera.

Kuvataide Olipa kerran neuvostotaide – teoksia Arefjevin kokoelmasta 15.5. saakka Didrichsenin taidemuseossa (Kuusilahdenkuja 1). Ti-su 11–18.

Moskovalaisen keräilijän Mihail Arefjevin kokoelmasta koottu neuvostoliittolaisen taiteen näyttely tarjoaa aikamatkan edesmenneen naapurimaamme taidehistoriaan.

Vaikka esillä on teoksia vuosilta 1920–1995, näyttelyn painopiste on 1960- ja 1970-luvuissa, niin kutsutuissa suojasään vuosissa, jolloin Neuvostoliittoa johtivat ensin Nikita Hruštšev ja hänen jälkeensä Leonid Brežnev.

Sosialistista realismia itseään, Stalinin virallista propagandataidetta, joukossa ei ole. Myös Neuvostoliiton varhaisvuosien avantgardeen viittaa oikeastaan vain Konstantin Vjalovin mainio piirustus Raitiovaunulinjojen asennus (1920-luku).

Muutama 1990-luvun teos muistuttaa puolestaan, ettei realismin perinne päättynyt neuvostojärjestelmän romahtamiseen.

Taiteilijoille suojasää merkitsi vapautumista ideologian ankarimmista kaanoneista. Heidän ei enää tarvinnut tehdä kiiltokuvia poliittisista johtajista ja sosialistisen työn sankareista.

Kuten Kimmo Sarje näyttelyluettelossa toteaa, keskipisteeseen nousi tavallinen neuvostoihminen yksilönä ja psykologisena olentona. Vapaa-ajan ja harrastusten kuvaaminen näkyivät työn kuvaamisen rinnalla.

Muotokokeiluja tehtiin kuitenkin varoen. Hallitseva tyyli oli perinteinen, jo 1800-luvun Venäjällä muotonsa saanut realismi, jonka varhaisia esimerkkejä on parhaillaan esillä Sinebrychoffin taidemuseon näyttelyssä Venäläiset mestarit.

Yksi tämän näyttelyn hämmentäviä piirteitä on, ettei teoksen valmistumisvuotta voi päätellä sen ulkoasusta. Esimerkiksi Viktor Nemtsevin maalaus Arvossapidetty kolhoosityöntekijä Klaudia Nikolajevna (1978) näyttää siltä kuin se olisi sata vuotta vanhempi.

Muutaman maalauksen kohdalla vain kuvaan osunut radio, nauhuri tai traktori kertovat, että ollaan 1900-luvun jälkipuolella.

Nostalgian väristyksiä ei tässä näyttelyssä voi välttää kukaan, jolla on omakohtaisia muistoja noilta vuosilta.

Nuorempien silmissä näyttely saattaa olla viehättävällä tavalla kummallinen.

Neuvostotaiteilijat näyttävät eläneen sumpussa. En löydä näyttelystä edes kätkettyjä viittauksia siihen, mitä länsimaissa samaan aikaan tehtiin, esimerkkinä maailmanlaajuiseksi levinnyt pop-taide. Voi toki olla, että Arefjev on halunnut sulkea moiset epäpuhtaudet kokoelmansa ulkopuolelle.

Mihail Zautrennikov: Ankkafarmilla, 1965, öljy.
Mihail Zautrennikov: Ankkafarmilla, 1965, öljy.

Taiteilijoiden vankka akateeminen koulutus näkyy maalausten sommittelussa ja paikoin myös niiden varsin briljeeraavassa toteutuksessa, esimerkkinä Nikolai Kataršarskovin Traktorinkuljettajat ryhmäkuvassa (1964).

Aleksei Kaduškinin maalauksen Hitsarit (1964) sommittelu ja väritys tuovat puolestaan mieleeni 1970-luvun suomalaiset työläisrealistit, jotka seurasivat naapurimaan taidetta ilmeisen tarkasti.

Realismin taiturien rinnalle näyttely nostaa Sergei Jacobtšukin kaltaisen ”kansantaiteilijan”, joka koulutuksestaan huolimatta vaikuttaa itseoppineelta.

”Sosialistista naivismia” edustaa esimerkiksi hänen aidosti ajan ideologisessa hengessä toteuttamansa maalaus Tuotantokiintiöiden jako kolhoosissa 1960-luvulla (1968).

Vitali Mjakgov: Kutojat, 1975, öljy.
Vitali Mjakgov: Kutojat, 1975, öljy.
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat