Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Jimmy Webb ja Dave Lindholm tarjosivat lauluntekijöiden juhlaillan – sitten alkoi soida Sibelius

”Sibelius on lempisäveltäjäni”, MacArthur Parkin säveltäjä kertoi ja soitti myös viidettä sinfoniaa.

Kulttuuri
 
Akseli Valmunen / HS
Jimmy Webb on loistava lauluntekijä ja tarinankertoja. Hän esiintyi Huvilassa Dave Lindholmin jälkeen maanantai-iltana.
Jimmy Webb on loistava lauluntekijä ja tarinankertoja. Hän esiintyi Huvilassa Dave Lindholmin jälkeen maanantai-iltana. Kuva: Akseli Valmunen / HS

Juhlaviikkojen kannatti yhdistää samaan iltaan kaksi uskomatonta lauluntekijää, Dave Lindholm (s. 1952) ja Jimmy Webb (s. 1946). Kumpaakin kuunteli maanantai-iltana Huvila-teltassa sulana kunnioituksesta: miten älykkäitä ikivihreitä he ovatkaan säveltäneet ja sanoittaneet!

Dave Lindholm kieltäytyi olemasta pelkkää nostalgiaa. Heti illan alkuun kuultiin kolme vuotta sitten ilmestynyt Hoida puut! Toinen huippuhetkistä oli vuoden 2006 Love Built the House taitavine kitarakuvioineen.

Siinä välissä kuultiin tutuinta Davea ja ilahduttavia nostoja tunnetuimpien hittien takaa. Esimerkiksi Sataa & 22 hörisytti korvia.

Lindholm osaa välittää sekä kauneutta, musiikin käsityötaitoa että absurdia komiikkaa. Sentimentaalisuutta hän välttää kuin ruttoa. Herkkä fraasi voi vaihtua sekunnin murto-osassa letkautukseen tai dylanmaiseen sivallukseen.

Sitä huikeammalta sitten tuntuu, kun Dave suostuu soittamaan ylimääräisenä koruttoman erinomaisesti Pienen ja hennon otteen. Kauneus hehkui, ja kumarsin syvään.

MacArthur Parkin ja kymmenien muiden ikivihreiden säveltäjä Jimmy Webb oli puolestaan avoimen sentimentaalinen nostalgikko. Siinä ei ollut mitään erityisen pahaa. Hänellä on mitä muistella.

Vielä kolme vuotta sitten hän väitti, ettei jaksa enää esittää Wichita Linemanin ja By the Time I Get to Phoenixin kaltaisia ikivihreitään. Se vaihe tuli ja meni. Webb esiintyi yksin flyygelin ääressä ja pitäytyi legendaarisimmissa hiteissään. Yhtään 2000-luvun sävellystä ei kuultu.

Konsertin juoni oli tuttu esimerkiksi vuoden 2007 konserttialbumista Live and at Large, jossa Webb vuorotteli kappaleita ja pitkiä tarinoita niiden taustasta. Sama vuorottelu jatkui koko illan myös Juhlaviikoilla, ja toki osa tarinoistakin oli Webb-faneille tuttuja. Mutta kyllä me kaikki taisimme rakastaa hänen tarinankerrontaansa.

Heti alkuun kuultiin vuoden 1977 Highwayman, loistava sävellys ja sanoitus, josta olisi pitänyt tulla hitti jo Webbin versiona. Sittemmin sitä ovat levyttäneet Glen Campbell (1979), Johnny Cashin ja kumppaneiden Highwaymen (1985) sekä Pate Mustajärvi Ukkometso-levyllään yhdessä Harri Marstion, Jorma Kääriäisen ja Topi Sorsakosken kanssa.

Webbin nykyisestä sovituksesta saa käsityksen esimerkiksi tältä YouTubessa julkaistulta videolta, joskin Huvilassa ote tuntui vielä koskettavammalta:

Heti perään kuultiin Galveston, jonka Webb kertoi kuvaavan Vietnamiin sotimaan lähetetyn ikätoverin koti-ikävää. Webb laulaa teoksen aina hitaammin kuin siitä countryhitin tehnyt Glen Campbell. Tällä videolla kuultava juonto ja versio vastaavat Huvilan kokemusta:

Hitit seurasivat toisiaan: Campbellin ja sittemmin esimerkiksi Nick Caven levyttämä By the Time I Get to Phoenix sai jatkokseen näyttelijä Richard Harrisin ja sittemmin esimerkiksi Frank Sinatran levyttämän Didn’t We -laulun. Sinatra lennätti pitkätukkaista Webbiä 1960-luvun lopulla yksityiskoneellaan Vegasiin asti ja muisti aina mainita nuoren lauluntekijän esittäessään häntä konserteissaan.

Up, Up and Away sai seurakseen tarinan siitä, että ilmapallosta kertova vuonna 1968 hitiksi noussut kappale ei vastoin odotuksia ollutkaan huumelaulu. Ja tuon viattoman popkappaleen jälkeen kuultiin – Jean Sibeliusta!

”Sibelius on lempisäveltäjäni”, Webb vakuutti ja soitti viidennen sinfonian finaalin joutsenteeman omalla viihteellisemmällä tavallaan. Tämä ei ollut pelkkää kohteliaisuutta, sillä Webb on kertonut Sibelius-innostaan myös aikaisemmin esimerkiksi tässä haastattelussa.

Webb on vapaana sieluna yhdistänyt Broadway-tyyliä 1960-luvun eksistentialistisempaan sanoitustyyliin, monesti myös klassisin ja jazzmaisin maustein. Tätä hän korosti esittäessään konserttipianistin koulutusta saaneelle Nina Simonelle säveltämänsä Do What You Gotta Do -helmen (jonka Johnny Rivers ehti julkaista levyllä ennen Simonea).

Webb ei toki ole Simonen, Sinatran ja muiden esittäjiensä veroinen laulaja, kuten hän itsekin totesi. Hän käänsi tämän voitokseen tekemällä hapuilustaan kohti korkeimpia säveliä välillä vitsin ja myös yhteislaulatuksen syyn.

Webb oli koskettavimmillaan Art Garfunkelin tunnetuksi tekemässä All I Know -tulkinnassa. Sitä seurasivat iso hitti Wichita Lineman ja moniosainen eepos MacArthur Park. Nuorempana hän soitti tätä mestarillista ja perin pateettista klassikkoaan pianolla todella hyvin yltäen joissakin välikkeissä melkeinpä Béla Bartókin harmonisiin sfääreihin.

Nyt Webb hapuili myös pianistina, mutta vain silloin, kun hän yritti toistaa näyttelijä Richard Harrisin alkuperäislevytyksen mahtipontisen sovituksen vaativaa pianotekstuuria. Taito tehdä uudelleensovituksia lennosta pelasti Webbin hienosti.

Ylimääräisenä kuultiin vielä herkkä Time Flies, mutta pois kävellessä ajatukset palasivat keikan alussa kuultuun Highwaymaniin. Siinähän Webbin minäkertoja kuolee sotilaana, mutta palaa elämään eri hahmoissa. ”Ehkä minä synnyn uudelleen lauluntekijäksi”, Webb muokkasi sanoitustaan.

Se olisi tulevien musiikkidiggarisukupolvien onni. Ja sama koskee Dave Lindholmia.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat