Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Popsoulin kiiltokuvapojasta kuoriutui Huvilan keikalla täysiverinen soultulkitsija

Michael Andersonin kolmannen kappaleen aikana meno lavan edessä oli jo kuin kuumana iltana Mummotunnelin tanssilattialla.

Kulttuuri
 
Michael Anderson
Michael Anderson

Anderson East Huvila -teltassa

Anderson Eastia eli Michael Andersonia, 28, on pakko ihailla, jos ei muusta niin silkasta karismasta ja tahdonvoimasta.

Kahden ensimmäisen kappaleensa aikana Athensissa, Alabamassa syntynyt soullaulaja on onnistunut paitsi herättämään Huvila-teltan keski-ikäisen yleisön, myös liikuttamaan ihmiset mukavilta istumapaikoiltaan lavan eteen.

Kun illan kolmas kappale, alunperin Muscle Shoalsissa, tunnin ajomatkan päässä Athensista, äänitetty George Jacksonin Find ’Em, Fool ’Em and Forget ’Em lähtee käyntiin, on meno lavan edessä kuin kuumana iltana Mummotunnelin tanssilattialla. Täydet pisteet siitä.

Andersonille ja hänen yhtyeelleen on annettava täydet pisteet myös siitä kuinka he onnistuvat kääntämään Delilah-levyn pophenkisen soulsoundin hikisesti svengaavaksi, mutta nautittavan maneerivapaaksi bilesouliksi.

Andersonin ei luultavasti tarvitse juurikaan korostaa y’all-tyyppistä syvän etelän puheenparttaan, ja se vain lisää hänen luontevuuttaan. Hän eläytyy lavalla kappaleisiinsa suurella sielukkuudella, mutta ei omaksu kliseistä soulmiehen roolia sen pidemmälle.

Välillä hän sätkii kuin nuori Joe Cocker, mutta sekään ei tunnu harjoitellulta. Ehkäpä kaikki valkoiset soullaulajat tekevät niin suuren tunnekuohun keskellä.

Vielä suhteellisen tuntemattoman Andersonin harteille on kansainvälisessä mediassa vuoroin pyritty sovittamaan R&B-laulajan, vuoroin Americana-artistin viittaa, mutta hänen keikkaansa seuratessa tuntuu yksinkertaisesti siltä, että hän jatkaa oman kotiseutunsa baarimusiikin traditiota niin poikkeuksellisen vetävästi, että kiinnostusta häneen riittää Eurooppaa myöten.

Vaikka etelän souliin yleensä liitetään raskas melodraama ja oopperan mittakaavan täyttävät pienoistragediat, on Andersonin musiikki pääasiallisesti tehty bailaamisen, ei itkemisen, ääniraidaksi.

Hän ei ehkä tee isoa numeroa huumorintajustaan, mutta coverversio Mariah Careyn Always Be My Babysta vihjaa sen olemassaoloon. Vastaavasti Van Morrisonin Tupelo Honeysta kuullaan niin sydänverta tihkuvan sielukas tulkinta, että on pakko ihailla Andersonin kykyä liikkua tunnelmasta toiseen lähes huomaamattomasti.

Konsertin ainoa pliisu hetki koetaan, kun Anderson jää kitaransa kanssa yksin lavalle ja esittää kappaleen ”kaikille naisille”. Siirappinen What a Woman Wants To Hear muistuttaa Bruce Springsteenin haaleimpia soolokappaleita ja se ei oikein toimi kaiken muun elähdyttävän musiikin keskellä.

Yllättävästi myös sinänsä räjähtävästi lähtevä Faces-laina Stay With Me jymähtää keskivaiheilla, kun bändi ikään kuin soittaa sen liian hyvin, ilman sitä humalaisen irtonaista groovea, joka tekee alkuperäisestä niin vastustamattoman. Kappaleessa on silti hetkensä.

Anderson tuntuu sen aikana kanavoivan sisäistä dekadenttia rocktähteään. Se paljastaa, että hänessä on sellaisia puolia, jotka eivät Delilah-levylle ole päässeet mukaan lainkaan.

On ilahduttavaa ajatella, että Juhlaviikkojen kenties suurin yllättäjä tarjoaa yllätyksiä jatkossakin.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat