Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Verneri Pohjola soitti isänsä sävellyksiä

Kukaan ei edes yrittänyt korvata bassokitaran virtuoosina tunnettua, kappaleitaan usein kannatellutta Pekka Pohjolaa.

Kulttuuri
 
Maarit Kytöharju Viapori Jazz
Verneri Pohjola Viapori Jazzissa.
Verneri Pohjola Viapori Jazzissa. Kuva: Maarit Kytöharju Viapori Jazz

Konsertti Verneri Pohjola Viapori Jazzissa.

Trumpetisti Verneri Pohjola sai viime vuoden keväällä julki kolmannen säveltämänsä ja sovittamansa Bullhorn-levyn, jota kiteytyneempää, keskittyneempää ja kypsempää oli vaikea kuvitella.

Sen kappaleet kestäisivät kierrätystä edelleen, mutta Pohjola ei selvästikään halua kiertää liian kauan samoja kehiä – kuten jazzin luonteeseen kuuluu. Tällä viikolla hän sai niiden laajentamisen kaksikin poikkeuksellista mahdollisuutta, tiistaina Juhlaviikoilla ja lauantaina Viapori Jazzissa.

Konserteista herätti ennakkoon enemmän kiinnostusta viisitoistavuotiaan Viapori Jazzin tilaama uusi puolentoista tunnin kokonaisuus, jonka musiikillista laajempi lähtökohta tiivistyi jo otsikkoon ”Verneri Pohjola plays Pekka Pohjola”.

Toki hän on soittanut maineikkaan isänsä Pekka Pohjolan (1952–2008) keskeisiä sävellyksiä konserteissa aikaisemminkin, mutta ehkä vasta nyt ensi kertaa riittävän etäännytetysti, ikään kuin itsensä kautta.

Pohjolan kokoama elektronisesti terästetty kvintetti tekikin heti selväksi yhteisillä sovituksillaan, että myös tulevaisuus on Pekka Pohjolan omintakeisten melodisten sävellysten. Ja siksi musiikilliseksi motoksi olisi sopinut Pohjolan oma pohdinta 50-vuotishaastattelusta: ”En näe järkeä herättää henkiin aikoja, jolloin olin nuori poika”.

Soinnin suurin yksittäinen ero tiivistyi ymmärrettävästi basistiin, sillä kukaan ei edes yrittänyt korvata bassokitaran virtuoosina tunnettua, kappaleitaan usein kannatellutta Pohjolaa. Vakaan vakuuttava Antti Lötjönen soitti jälleen tapansa mukaan vain kontrabassoa sekä vain kaksi sooloa, joista Pohjola vielä muunteli toista elektronisesti.

Keskeinen solistinen ääni kuului tietysti orkesteria johtaneelle Pohjolalle, joka venyi jälleen tarpeen vaatiessa moneksi, mutta aina täysin tyylin mukaisesti: karheasta ja kaikuisasta pidättelystä aina kuumeiseen ja lähitunkevaan hehkuun.

Konsertin komeasti avannut Pohjolan oma lapsuuden suosikki Kätkävaaran lohikäärme (1980) polttikin nykyaikaisella sovituksellaan jäämät alkuperäisestä, mutta täysin säveltäjää kunnioittaen. Sen kanssa samaa sarjaa olivat Ensimmäinen aamu (1974) ja Nipistys (1972) sekä omalla tavalla myös balladimainen Sekoilu seestyy (1974), jossa sähkökitaristi Teemu Viinikainen ylti poikkeuksellisen pitkään, erinomaisesti rakennettuun soolon.

Draaman kannalta väärässä paikassa oli vain avauksen jälkeen esitetty kamarimusiikillinen, rumpali Mika Kallion hienolla metallisella introlla alkanut Innocent questions (1992). Se olisi sopinut paremmin puoliväliin, ehkä jopa kokonaan Pohjolan vitsaileman "konsertin viihdeosuuden" sijaan, joka perustui pianisti Tuomo Prättälän samplaamiin Pekka Pohjolan bassosooloihin.

Tai niin ennakkoon kerrottiin, mutta Prättälä oli muokannut Pohjolan trumpetillaan kommentoimia bassosooloja niin paljon, että niiden alkuperää oli erittäin vaikeaa tunnistaa. Yllätykselliseksi ja ehkä myös liikuttavaksi suunniteltu pojan ja isän ”keskustelu” jäikin toispuoliseksi yksinpuheluksi, ainakin kuuntelijoille.

Pohjolan erikoisnumerossa oli toki tyylikkäät puolensa, mutta parempi ympäristö olisi ollut tiistai-illan kokeellisempi Huvila-konsertti, jossa hän improvisoi vibrafonisti Pascal Schumacherin, gambisti Mikko Perkolan ja rumpali Samuli Kosmisen kanssa.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat