Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Tunteellinen ja virtuoosimainen retrospektiivi Love Recordsin progesta

Huvila-teltassa kuultiin koskettavaa, elävää ja nyanssirikasta soittoa.

Kulttuuri
 
Petri Anttila
Laulaja Emma Salokoski, rumpali Sami Kuoppamäki ja basisti Lauri Porra paneutuivat Love Recordsin progetuotantoon.
Laulaja Emma Salokoski, rumpali Sami Kuoppamäki ja basisti Lauri Porra paneutuivat Love Recordsin progetuotantoon. Kuva: Petri Anttila

LoveProge Huvila-teltassa

Tribuuttikonsertteja voi tehdä monella tavalla, mutta LoveProge-illan musiikillisen johtajan, basisti Lauri Porran ote on takuulla katsojalle toimivin: otetaan joukko täysin ylivoimaisen lahjakkaita, monissa liemissä keitettyjä soittajia (kitaristi Timo Kämäräinen, rumpali Sami Kuoppamäki, kosketinsoittaja ja laulaja Tuomo Prättälä, puhaltaja Pepa Päivinen, Porra itse) ja täydennetään yhtyettä vierailijoilla (Wigwam-legenda Jukka Gustavson uruissa, laulaja Emma Salokoski, Mikko Alatalo ), mutta ei lähdetä jäljentämään mitään.

Kappaleiden sovitukset tehdään yhtyeen ja vierailijoiden ehdoilla ja annetaan soittajien ja laulajien kuulostaa itseltään.

Huvila-teltassa tuloksena on koskettavaa, elävää ja nyanssirikasta soittoa, joka svengaa ja groovaa, mutta on myös hengästyttävän taitavaa ja viihdyttävää.

Porran superbändi kuljettaa yleisön retkelle läpi suomalaisen progressiivisen rockin historian, Jukka Tolosen debyyttilevyn avaavasta Elementsistä (1971) Tasavallan Presidentin Deep Thinkerin (1970) kautta Pressan Last Quartersiin (1972) ja Pekka Strengin Kesämaa-levyn Puutarhassa ja Katsele yössä -kappaleisiin (1972).

Näitä alkupään kappaleita yhdistää löyhästi Tolonen ja Tasavallan Presidentti, mutta niissä kuuluu myös se kuinka monipuolista niin kutsuttu progressiivinen rock Lovella oli.

Elements on kovalla draivilla groovaavaa jazzrockia, Deep Thinker vielä kiinni psykedeelisessä rockissa, kun taas pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Last Quarters on jo todella hienostunutta progea. Kertoo osittain siitä, kuinka mutkikkaaksi Pressan musiikki oli Lambert Land -levyyn mennessä kehittynyt, että Emma Salokoskella oli täysi työ pysyä mukana Last Quartersin huikean hankalassa laulusovituksessa.

Pekka Strengin kappaleissa Salokoski onkin jo täysin omillaan. Hän on esittänyt molempia kappaleita soolourallaan ja olihan 1975 syöpään nuorena kuollut Streng hänen sukulaisensa, isän serkku. Molemmissa kappaleissa bändi ja Salokoski pääsevät loistamaan.

Ne ovatkin viimeinen keveämpi osuus ennen kuin siirrytään seuraavaan yhdistävään tekijään, joka on Pekka Pohjola.

Jukka Gustavson saapuu lavalle ja istuu Hammondinsa taakse. Ensin kuullaan Pohjolan Nipistys, josta Gustavson osaa kertoa sellaisen detaljin, että kappaleen nimen on keksinyt Hector, jolle Pohjola oli ulkoistanut sävellystensä nimeämisen.

Nipistystäkin raskaampi on Jim Pembroken ensimmäiseltä soololevyltä poimittu Grass for Blades, jonka aikana lavan taakse heijastetaan Wikileaksin vuotamia brutaaleja Apache-taisteluhelikopterista kuvattuja räjäytysvideoita.

Ajatus siitä, että musiikin taustalla näytetään kun ihmiset kuolevat, vie hiukan huomiota musiikilta, mutta vahvistaa kappaleen pasifistista sanomaa.

Väliajan jälkeen lavalle saapuu konsertin yllätyksellisin vieras, kansanedustaja Mikko Alatalo. Huvila-teltassa kaikki toki muistavat, että popuransa ohella Alatalo teki 70-luvulla musiikkia, jota voisi pitää hyvinkin progressiivisena.

Hän laulaa Per Vers, runoilijan Coitus Intin samannimiseltä levyltä ja muistelee siinä sivussa hiukan Juice Leskistä. Kiinnostavinta on kuitenkin kuulla hänen Tabula Rasalle sanoittamansa Tuho, jonka riffivetoinen groove on vastustamattoman jylhää ja mystistä.

Kämäräinen, Porra ja Kuoppamäki ovat tässäkin kappaleessa niin kova yksikkö, että käy mielessä, olisivatkohan 70-luvun soittajat pärjänneet heille alkuunkaan. Onneksi kyseessä ei ole kilpailu.

Alatalo esittää myös singlekappaleensa Sylin, joka on ehkä koko konsertin herttaisin kappale ja herättää hyvinkin yllättäviä tunteita. Harvemmin sitä nykyään tulee Mikko Alatalon musiikista liikuttuneeksi.

Konsertin loppuosa on omistettu suomalaisen progen suurimmille sankareille eli Wigwamille. Tässä vaiheessa panokset kasvavat.

Fairyportin One More Try on jäätävä battle Gustavsonin urkujyräyksen ja Kuoppamäen supertarkan rumpuvyörytyksen välillä. Losing Holdissa päästään taas ihailemaan Kämäräisen kitarasooloja, jotka kuitenkin pysyvät täysin hallittavissa mitoissa. Koko konsertissa ei kuulla ensimmäistäkään ylipitkää sooloa.

Kertoo Porran ja varmaan Gustavsoninkin hyvästä draamantajusta, että varsinaisen konsertin viimeiseksi kappaleeksi on valittu Wigwamin Being-levyn loppuun piilotettu helmi Marvelry Skimmer (Friend from the Fields), josta kuultiin onneksi pitkä versio.

Encoren päättää asianmukaisesti koko joukon yhdessä vetämä Spencer Davis Groupin Gimme Some Lovin’ -cover eli Alatalon alkujaan levyttämä Anna mulle lovee, eräänlainen koko Love Recordsin tunnuslaulu, jolla ei juuri ollut mitään tekemistä progen kanssa, mutta joka jätti yleisölle lämpimän ja sympaattisen yhteislaulufiiliksen.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat