Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Vuonna 1968 Suomessa pelättiin miehittäjän tankkeja, nyt omien porukoiden otteiden kovenemista

Politiikka retuuttaa kansalaisia eri leireihin Sirpa Kähkösen ja Pirjo Hassisen uusissa romaaneissa.

Kulttuuri
 
HAJSKY Libor
”Pääsy kielletty luvattomilta henkilöitä”. Mielenosoittajat ovat ottaneet neuvostankin hetkeksi haltuunsa Prahassa elokuussa 1968.
”Pääsy kielletty luvattomilta henkilöitä”. Mielenosoittajat ovat ottaneet neuvostankin hetkeksi haltuunsa Prahassa elokuussa 1968. Kuva: HAJSKY Libor

Romaanit Pirjo Hassinen: Kalmari. Otava. 304 s. Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä. Otava. 412 s.

Oikeistopopulistipuolueen puheenjohtaja, ministeri Jukka Kalmari palaa rikospaikalle. Se on yhtä kuin yhteiskunnallisen vallankäytön ydin.

Edellisen kerran hänet tavattiin romaanissa Popula (2012), jossa Pirjo Hassinen

Jenna Lehtonen
Pirjo Hassinen
Pirjo Hassinen

paneutui poliittisen suosion kalasteluun ja säilyttämiseen sekä äänestämiskäyttäytymistä ohjaavaan tunteeseen, katkeruuteen parempiosaisia tai hyysättyjä kohtaan.

Puhetta täysi mutta sisältä tyhjä Jukka Kalmari vetosi ihmisiin, niihin pieniksi sanottuihin, mutta oli oikeasti kiinnostunut vain suurista yleisöistä.

Hassisen tänään ilmestyvässä teoksessa Kalmarin nuoruudesta paljastuu niin puistattava yksityiskohta, että se tuhoaisi hänen uransa – jos vain muuan koroillaan elävä vapaaherra ja humanisti haluaisi levittää tietoa.

Ja haluaahan hän, sillä väärän kuninkaan on hänen katsannossaan jo korkea aika pudota kansakunnan kaapin päältä ja tukehtua muukalaisvihaan perustuvaan moraalioppinsa.

Poliittisiin asetelmiin kytkeytyy myös toinen tänään ilmestyvä romaani, olkoonkin että jo vuonna 1968. Päivälleen 48 vuotta sitten, 17. elokuuta, Varsovan liiton tankit tekivät lähtöä Neuvostoliiton otteesta länsimaisempaan suuntaan mielineeseen Tšekkoslovakiaan.

Juuri siitä päivästä alkaa Sirpa Kähkösen Tankkien kesä.

Outi Pyhäranta / HS
Sirpa Kähkönen
Sirpa Kähkönen

Tavoilleen uskollisesti Kähkönen kirjoittaa jälleen synnyinkaupungistaan Kuopiosta, sen pikku pärjääjistä ja pahasti poljetuista. Uutuus avautuu hyvin, vaikka tutustuisikin Kähkösen monipuoliseen henkilökatraaseen vasta nyt.

Syrjäinen Kuopio ei ole maailman polttopisteen Praha, mutta myös Savossa pelätään. Tai surraan: toveriaate kuolee niin vanhoilta kuin nuoriltakin sosialisteilta, kun maailmanparannuksen virallinen valtakunta ryhtyy häikäilemättömäksi jyräksi.

Kirjassa vain kaikkein kovin kommunisti väittää hyväksyvänsä ihan kaiken, minkä Neuvostoliitto tekee – ei siksi, että uskoisi sen hyvyyteen vaan siksi, että on ihan varma porvarin pahuudesta. Hänellä on siitä kosolti kokemusta.

Puoluepolitiikka sikseen. Tänään julkaistavien romaanien perusteella keskeisin muutos Suomessa on se, että viitisenkymmentä vuotta sitten täällä pelättiin sotaa ihan tosissaan.

Suuren ja mahtavan itänaapurin elkeet sysäävät muistot pintaan Kähkösen monien kertojaäänien kavalkadissa. Myös ne, jotka eivät aikanaan joutuneet rintamalle, elävät äkkiä sota-ajan kauhua taas. Kenelläkään ei ole varaa unelmiin. Ei edes rakkaudesta, koska se kuitenkin vääntyy joksikin ihan muuksi.

Muutaman päivän ajalle sijoittuvassa Tankkien kesässä tällainen poikkeustila heilahtaa ihmisen normaalioloksi. Se jäätää kaikki henkisesti rammoiksi, vaikka elokuu 1968 on kuuma ja kaunis.

Yksi viiden vanha tyttö ainoana välttää menneisyyden otteen. Kai hänen taka-ajatuksetonta ääntään siksi kuullaankin kirjassa paljon: jotta voisi olla elämää, täytyy olla toivoa – niidenkin näköpiirissä, jotka eivät kaipaile omalle osalleen enää mitään.

Kalmari; Tankkien kesä

Kirjoittaja: Pirjo Hassinen; Sirpa Kähkönen

Julkaisija: Otava

Laji: romaani

Vuosi: 2016

Sivumäärä: 304; 412

Hassisen tuikeassa satiirissa päivänpolitiikkaan – ainakaan sen populistiseen siipeen – ei enää lähdetä aatteen vaan usein ”pelkän ahnaan vainun perusteella”. Kenen tahansa tallaajan ulottuvilla on yhteiskunnallisia asemia, joista ei ilman kansan katkeruudella ratsastamista ”osaisi nähdä edes unta”.

Nyt vyön alle suorastaan pitää lyödä, jos tilaisuus tarjoutuu. Siivo, hyväkäytöksinen ja erilaisuutta suvaitseva yksilö vaikuttaa lähinnä hoopolta, etenkin puhujapöntössä.

Ajatuksia myydään. Jos ei mene kaupaksi, keksitään uusi, luultavasti tyhmempi massojen kannalta houkuttelevampi. Paras myyntimies voittakoon.

Tai sitten, samoin on ollut aina, ikävä kyllä. Vain sanasto ja esiintymisasut ovat muuttuneet.

Tankkien kesän vanha kuoleva kommunisti tekee tiliä menneisyytensä kanssa ja toteaa hiljaa tykönään ”akitaation ihmeen”: mieluummin ihminen haluaa uskoa siihen, miten asioiden pitäisi olla kuin miten tietää niiden olevan. Onko jollakulla varaa heittää ensimmäinen kivi?

Kalmarin juoni vääntyy aika monelle väkinäiselle mutkalle, enkä osaa olla teoksesta järin tohkeissani. Mutta loppuratkaisu on kerrassaan hyytävän komea!

Nojatuolimaailmanparantajalle avustajineen valkenee vähitellen, että ministerin nuoruuden tempauksen paljastaminen olisi juuri samaa siivottomuutta kuin mihin hänen mustamaalaamisella ja tietämättömyyden mielistelyllä ratsastava puolueensa syyllistyy jatkuvasti. Niinpä syntyy toinen suunnitelma.

Ja mitä tekee Kalmari?

Mitäpä hän ei tekisi.

Muuten hänen sosiaalinen kuolemansa tavoittaisi hetkessä jokaisen kodin, kapakan ja kadun. Nokkelimmin Kalmarin elävää ruumista tinttaava kommentaattori keräisi peukut.

Digitaaliajan rientoon verrattuna Sirpa Kähkösen romaanissa ollaan yhä kivikaudella. Ensimmäisenä neuvostotankeista saa tietää nuori dx-kuuntelija joltakin ulkomaiselta radiokanavalta. Häneen iskee hätä, joka täytyy juosta myös naapuriin.

Tankkien kesä on taitavasti rakennettu kollektiiviromaani, yhteiskunnallisen tajunnan jäljittämistä ja jäsentämistä. Totuudenetsijä Paavo Rintalan (1930–1999) perintö elää.

Aatteiden, sotien, keskinäisen kyvyttömyyden ja kunkin omien traumojen repimän yhteisön yhdistämiseksi muuan nuori neito mielii romaanissa sovitusprosessia, joka voisi mennä näin:

”Minä haluan rakentaa kuvitteellisen museon Kuopion äänistä. Vaikka vain hetkeksi, monista yhtä aikaa soivista, traagisista ja koomisista, panen ne kaikki yhtä aikaa kaikumaan, kuiskimaan, hokemaan...”

Tankkien kesä on se museo.

Saavat Kuopiossa olla kiitollisia Kähköselle.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat