Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Karl Ove Knausgårdin uusi kirjasarja on pettymys – kirjailija esittelee maailmaa syntymättömälle tyttärelleen

Norjalaisen kirjailijan Karl Ove Knausgårdin neliosaisen sarjan avaus on pettymys Taisteluni-sarjan ystävälle.

Kulttuuri
 
Vesa Moilanen / Lehtikuva
Karl Ove Knausgård.
Karl Ove Knausgård. Kuva: Vesa Moilanen / Lehtikuva

Kirjat Syksy (Om høsten). Suom. Jonna Joskitt-Pöyry. Like. 217 s.

Kun tiedote Karl Ove Knausgårdin kirjoittaman uuden neliosaisen omaelämäkerrallisen sarjan ensimmäisen osan ilmestymisestä kilahti sähköpostiin elokuun alussa, oli vaikea päättää itkeäkö vaiko nauraa.

Syksy

Kirjoittaja: Karl Ove Knausgård

Julkaisija: Like

Laji: kaunokirjallisuus

Alkuperäinen nimi: Om hosten

Olin juuri saanut luettua norjalaisen kirjailijan kuusiosaisen Taisteluni-sarjan viimeisen osan enkä luoja paratkoon ollut osannut odottaa uutta sarjaa. Tunsin jännitystä ja epäluuloa. Olin pitänyt Taistelustani äärettömän paljon, joten tuntui todella riskaabelilta, että omaelämäkerralliset tekstit saisivat jatkoa näin pian.

Tunteet tasaantuivat, viikot kuluivat. Sain uuden teoksen käsiini.

Se on siis nimeltään Syksy, ja – kuten on varsin helppo arvata – perässä ovat tulossa osat Talvi, Kevät ja Kesä.

Norjaksi viime vuonna ilmestyneen teoksen tekstit sijoittuvat ajallisesti Taisteluni-sarjan jälkeiseen aikaan. Knausgård perheineen asuu edelleen Etelä-Ruotsissa lähellä Ystadia.

Kolmeen osaan – arvasitte oikein: syyskuu, lokakuu, marraskuu – jaettu Syksy koostuu muutaman sivun mittaisista esseistisistä teksteistä, joilla on yhden sanan mittaiset otsikot. Syyskuussa esimerkiksi Omenat, Pissa, Purukumi. Lokakuussa Meduusat, Pullot, Säiliöalukset. Marraskuussa Napit, Ambulanssit, Silmät.

Aiheet ovat valikoituneet sattumanvaraisesti ja ovat Knausgårdin omasta elinpiiristä. Maailmaan oman pihan ja lähiseudun ulkopuolella teksteissä ei kurotella.

Lisäksi Syksyn kunkin kolmen osan alussa on teksti, joka on nimeltään ”Kirje syntymättömälle tyttärelle”. Ensimmäisessä niistä Knausgård omistaa teoksen neljännelle lapselleen, tyttärelle, jota puoliso Linda Boström odottaa. ”Haluan näyttää sinulle tämän maailman sellaisena kuin se on tällä hetkellä: oven, lattian, hanan ja pesualtaan, puutarhatuolin tiiliseinän vieressä keittiön ikkunan alla, auringon, veden, puut.”

Se on kauniisti ajateltu ja sanottu, mutta ensimmäisestä tekstistä alkaen on selvää, että Knausgård kirjoittaa ennen kaikkea itselleen. Vaikka tekstit ovatkin yksinkertaisin lausein kirjoitettuja, ne eivät ole aiheiltaan tai sanavalinnoiltaan sellaisia, että niiden voisi ajatella olevan lapselle suunnattuja.

Teoksen suuntaaminen syntymättömälle lapselle ei toki tarkoita, että lapsi tarttuisi siihen heti synnytyslaitokselta kotiuduttuaan, ymmärrän sen. Mutta kun Knausgård esimerkiksi tekstissä Häpyhuulet kirjoittaa rakkaudesta, jota tuntee naisten häpyhuulia kohtaan, tuntuu teoksen väitetty suuntaaminen omalle lapselle vähintäänkin epäuskottavalta.

Sivuhuomautuksena sanottakoon se, että tästä teoksesta olisi halutessaan voinut muovata paljastuksennälkäisiä otsikoita. Syksy poikkeaa nimittäin siinäkin mielessä Taisteluni-teoksesta, että siinä kuvaillaan Knausgårdin ja hänen vaimonsa seksielämää.

Taistelussani aihe on täysin poissuljettu, mutta Häpyhuulet-tekstissä Knausgård kirjoittaa: ”Tunnen nimittäin usein vastustamatonta himoa työntää kieli noiden miedosti virtsanhajuisten poimujen väliin, ryppyisten kuin norsun nahka mutta tavattoman paljon pehmeämpien.”

Ja: ”Mutta heti kun yhdyntä on päättynyt ja makaamme sängyllä selällämme, katse katossa tai toisissamme, tuntuu kuin olisi palannut pitkältä matkalta.”

Tekstit on tehty tarkoituksella yksinkertaisiksi, se on selvää.

Ne ovat kuitenkin niin yksinkertaisia, että se ei tunnu tyylikeinolta vaan yksinomaan ärsyttävältä. Yleisimmin otsikon jälkeen tulee niin korostetun itsestäänselvä lause, että toive paremmasta jatkosta on heti menetetty.

”Neljän jalkansa ja tasaisen, pehmeän päällyspuolensa ansiosta sänky täyttää mukavasti yhden tärkeimmistä perustarpeistamme: sänkyyn on hyvä käydä pitkälleen, ja siinä on hyvä nukkua yön yli.” (Sängyt)

”Purukumia saa tavallisesti kahdessa muodossa, pieninä, suorakaiteenmuotoisina tyynyinä ja litteinä, pitkinä levyinä.” (Purukumi)

”Kielelle on ominaista muun muassa se, että sillä voi viitata asioihin, jotka eivät ole läsnä.” (Hiljaisuus)

Näitä lukiessa ärsyyntymiseen ei voi olla sekoittumatta ällistystä. Mitä ihmettä? Knausgård?

Pahalta tuntuu myös se, että naiivi tyyli saattaa vaihtua hetkessä kovin pompöösilta tuntuvaan ilmaisuun. Esimerkiksi: ”-- kun ne tulevat paitsi vetten myös aikojen syvyyksistä pysyttyään samanlaisina miljoonia vuosia, tietää että sen tuntee miltei fyysisenä kosketuksena, jonka ne suovat vain harvoille ja valituille.”

Veri-otsakkeen alla tekstissä puolestaan tuntuu vastenmielinen kuoleman romantisointi, kun Knausgård kirjoittaa:

”Harva asia on yhtä kaunis katsella kuin punastuva, hämmentynyt nuori, jonka veri syöksyy kasvoihin hänen katsoessaan toista nuorta silmiin. Mahdollisesti vihreä ruoho, joka sinisen taivaan alla värjäytyy punaiseksi kuolevan urhon verestä historian hämärissä, taistelun tuoksinassa, jonka äänet häipyvät pikkuhiljaa hänen korvistaan niin kuin maailman värit haalistuvat hänen silmistään, kun hänen vielä hetkeä aiemmin vavahdellut ruumiinsa herpaantuu ja jää lepäämään lumivalkoisena.”

Syksyn teksteissä Knausgård ei myöskään vaikuta olevan vahvimmillaan kirjoittaessaan muiden ajatuksista ja kokemuksista.

Ollaan aika lailla heikoilla jäillä, kun hän kirjoittaa naapurinpojan pitävän ammusten jylystä, koska se auttaa pitämään ”pehmeän ja monimutkaisen järjestyksessä”. Halu väittää vastaan nousee: mistä Knausgård tietää mitä naapurinpoika ajattelee? Jos Knausgårdista itsestään tuntuu tuolta, niin miksi hän ei kerro sitä?

Kamalinta lukuprosessissa on vähän väliä mieleen hiipivä ajatus siitä, että ehkä Knausgård ei olekaan niin nerokas kuin olen häntä Taisteluni-sarjan perusteella pitänyt.

Pidetään se ajatus kuitenkin vielä kädenmitan päässä.

Erityisesti siksi, että teoksessa on myös hyviä hetkiä.

Knausgård on parhaimmillaan kirjoittaessaan omasta lapsuudestaan. Silloin hän tavoittaa helpontuntuisesti yksinkertaisen runollisuuden ja todentunnun, ei-ilmeisen. Esimerkiksi, kun hän kuvailee untaan, jota näki lapsuutensa tankkereista Hisøyan ja Tromøyan välisessä salmessa.

Myös jotkin arkisen elämän hetket on kuvattu yhtä onnistuneesti kuin Taistelussani:

”Se on läheisyyden hinta: lähellä olevia asioita ei näe. Niiden ei tiedä olevan siinä. Vasta jälkeenpäin ne huomaa. Märät ja liukkaat punakeltaiset lehdet kiveyksellä talojen välissä. Miten kivet tummenevat sateella ja vaalenevat kuivuessaan.”

Tiskikonetta täyttäessä ja makkaranpaloja paistaessa mieleen nousee ajatus: ”Maailma on aineellinen. Me sijaitsemme aina jossain. Minä olen nyt tässä.”

Jonna Joskitt-Pöyryn käännöksessä ei ole moitteen sijaa, mutta kustantamolle sellainen saa mennä kansien valinnasta. Kun kyseessä on kaikin tavoin tyystin erilainen teos kuin Taisteluni, on hölmöä jatkaa kansissa Taisteluni-sarjaan valittua visuaalisuutta.

Nyt kannet tulevat luvanneeksi jotain mitä sisus ei lunasta. Näyttää siltä, että ainakin Ruotsissa on käännytty kansissa täysin toiseen suuntaan.

Eli. Jos olet miettinyt, pitäisikö lukea Knausgårdia, sanon: pitäisi. Älä kuitenkaan missään tapauksessa aloita tästä teoksesta.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat