Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Elämäkerta kertoo, millaisissa sfääreissä Erik Tawaststjerna liiteli

Suomen musiikkitieteen uudistaja teki elämäntyönsä Sibeliuksen teosten parissa ja samaistui itsekin vahvasti kohteeseensa

Kulttuuri
 
Timo Palm
Erik Tawaststjerna vuonna 1983.
Erik Tawaststjerna vuonna 1983. Kuva: Timo Palm

Elämäkerta Matti Vainio: ”Onko kaikki farssia vain” – Erik Tawaststjernan elämä. Otava.

Musiikintutkija Erik Tawaststjerna (1916–1993) oli täysin ainutlaatuinen hahmo suomalaisessa kulttuurielämässä. Monet lukijat muistavat hänen henkevät ja monisanaiset arvostelunsa Helsingin Sanomien sivuilla, radionkuuntelijat hänen esitelmänsä Sibeliuksesta. Luennot yliopistolla olivat hyvin suosittuja muidenkin kuin varsinaisten musiikkitieteen opiskelijoiden keskuudessa.

Suomalaisen musiikkitieteen uudistajana ja kansantajuistajana hän oli vertaansa vailla, minkä vaikuttavimpana muistomerkkinä on jättimäinen, viisiosainen Sibelius-elämäkerta.

Tawaststjerna työskenteli Helsingin yliopiston musiikkitieteen professorina vuosina 1961–77. Tuona aikana syntyi suurimmalta osalta myös Sibelius-elämäkerta. Neljäs osa ilmestyi vuonna 1978, viides vuonna 1988.

Mikko Stig / Lehtikuva
Professori Matti Vainio kirjan julkistamistilaisuudessa keskiviikkona.
Professori Matti Vainio kirjan julkistamistilaisuudessa keskiviikkona.

Tawaststjernan oppilaisiin kuului Matti Vainio, josta sittemmin tuli taidekasvatuksen ja musiikkitieteen professori Jyväskylän yliopistoon.

Tawaststjernan syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi Vainio on kirjoittanut opettajastaan ansiokkaan elämäkerran, jossa hän käy läpi tämän elämän eri puolia, tukeutuen Tawaststjernan omiin kirjoituksiin ja muiden kirjoittamiin aikalaiskuvauksiin.

Tärkeinä primäärilähteinä on haastatteluja, Tawaststjernan yksityisarkisto sekä Erikin ja Carmen -vaimon kirjeenvaihto, jonka Vainio sai Tawaststjernan perikunnalta käyttöönsä. Kirjassa on asianmukainen lähdeluettelo, mutta ei lähdeviitteitä.

Vainio käy Tawaststjernan eri tehtäviä läpi teemoittain jaotelluissa luvuissa. Ei siis tiukan kronologisesti, vaikka totta kai eri teemojen käsittely asettuu suurin piirtein aikajärjestykseen. Nuoruuden matematiikan opinnot katkesivat pianoinnostukseen ja sitä seuranneeseen konserttipianistin uraan, samaan aikaan kun Tawaststjerna teki kielenkääntäjän ja toimittajan töitä valtioneuvostossa ja ulkoministeriössä.

Pianistinura taas käytännössä päättyi suhteettoman kunnianhimoiseen konserttiin, jossa Tawaststjerna otti soittaakseen peräti kolme pianokonserttoa. Penkin alle meni. Konsertoinnin kautta oli kuitenkin syttynyt mielenkiinto Sibeliuksen pianoteoksiin, joista Tawaststjerna kirjoitti ensin kansantajuisen esseekirjan ja sitten väitöskirjan.

Tawaststjerna siis ehti moneen, mutta se ei olisi millään ollut mahdollista ilman apuhenkilöitä, joiden hyväntahtoisuutta hän käytti ilmeisen surutta hyväkseen. Henkilönä Tawaststjernasta piirtyykin ristiriitainen kuva. Hän seurusteli mielellään taiteilijapiireissä ja toisaalta jututti mielellään esimerkiksi taksikuskeja – tietysti omista kiinnostuksenaiheistaan, oopperoista ja Sibeliuksesta.

Vahva yläluokkaisuuden ja aatelisen taustan korostaminen välittyy siitä, että hän muitta mutkitta oletti, että joku muu hoitaa ikävät hommat samalla kun hän keskittyy taiteen sfääreissä liitelemiseen. Nykyajan työelämässä hän ei ehkä kestäisi montakaan päivää.

Vainio kuvaa hyvin myös monumentaalisen Sibelius-elämäkerran valtavat synnytystuskat. Viisiosainen kirja ei olisi millään valmistunut ilman sihteereitä, joiden Tawaststjerna oletti olevan käytettävissä yötä päivää. He saivat odotella professorin inspiraatiota joskus pitkäänkin.

Yhtenä apulaisena – virallisesti Suomen Akatemian tutkimusassistenttina – toiminut Vainio muistaa heränneensä öiseen puhelinsoittoon, jossa Tawaststjerna komensi: ”Tule heti tänne!” Ja kun Vainio sitten saapui paikalle, hän löysi professorin työhuoneestaan soittelemasta pianoa (keskellä yötä, kerrostalossa).

”Tunsin oloni niin äärettömän yksinäiseksi, joten halusin sinut tänne seurakseni”, Tawaststjerna selitti puhelinsoittoaan.

Vainio kertoo, miten vahvasti Tawaststjerna samaistui kohteeseensa. Häntä itseään alettiin pitää eräänlaisena Sibeliuksen kaksoisolentona. Siksikö Sibelius-elämäkerran viimeinen osa ei meinannut millään valmistua? Kustantajan rautaisella otteella se puristettiin lopulta puoliväkisin valmiiksi joulumarkkinoille 1988 – kymmenen vuotta edellisen osan valmistumisen jälkeen.

Ehkä Tawaststjerna vertasi mielessään elämäntyötään Sibeliuksen sinfoniasarjaan, jonka kahdeksatta osaa odoteltiin vuosikymmenien ajan, turhaan.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat