Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma kuuluu syksyn tärkeisiin kirjoihin

Pulkkisen viides romaani on ajaton ja hyvin ajankohtainen

Kulttuuri
 
Helena Ruuska
Irene Stachon
Riikka Pulkkisen uutuusromaanista riittää pohdiskeltavaa seuraavillekin lukukerroille.
Riikka Pulkkisen uutuusromaanista riittää pohdiskeltavaa seuraavillekin lukukerroille. Kuva: Irene Stachon

Romaani Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma. Otava. 358 s.

”Oli kaksi tyttöä, jotka leikkivät länttä ja itää, oli muuri, raja, joka jakoi maailman todelliseen ja mahdolliseen, oli kesäpäivä joka muutti kaiken ja nyt on aivan toinen aika.”

Paras mahdollinen maailma

Kirjoittaja: Riikka Pulkkinen

Julkaisija: Otava

Laji: romaani

Vuosi: 2016

Sivumäärä: 358

Riikka Pulkkinen (s. 1980) on kirjoittanut jälleen koukuttavan romaanin, josta on vaikea kirjoittaa pilaamatta lukuelämystä. Lukijan pitää saada itse kokea yllätykset ja löytää palapelin palaset.

Paras mahdollinen maailma on yhtä aikaa ajaton ja hyvin ajankohtainen. Siksi se on yksi tämän syksyn tärkeistä kirjoista.

Tyyliltään Pulkkisen viides romaani on hengästyttävä, runsassanainen ja mahtipontinenkin. Paljon suuria tunteita ja tulevaisuuden uskoa, mutta myös yksinäisyyttä ja epätoivoa. Kuolema vierailee romaanissa monta kertaa ja jättää eläville kammottavan käyntikorttinsa.

Koskettavinta romaanissa on kuitenkin se, miten vuodet etäännyttävät ihmiset toisistaan. Läheisten kesken ”muistatko” on tärkeä kysymys, mutta vielä tärkeämpi on ”pystytkö puhumaan”.

Puhuminen on ehdottomasti vaikeinta. Silmät on helppo kääntää poispäin, ja selkä on ihmisten välillä muureista tehokkain.

Pulkkisen kymmenen vuotta sitten ilmestynen esikoisromaanin nimi oli Raja. Samaan tapaan erilaisia elämän saumakohtia tutkivan uutukaisen nimi voisi olla Muuri, ellei se olisi ollut jo varattu.

Berliinin muuri on konkreettisesti tapahtumien keskipisteessä. Pulkkinen muistuttaa, miten herra Ronald Reagan pyysi herra Mihail Gorbatshovia purkamaan ”this wall”. Vanhan mantereen historiaa kirjoitettiin silloin uusiksi kuten nytkin, kun brexit rakentanee jälleen muurin Eurooppaan.

Pulkkisen romaani kysyy, mitä on vapaus – puhutaanko vapaudesta johonkin vai vapaudesta jostakin. Muuri lakkaa olemasta vasta sitten, kun sen sisältä voi kulkea ulos ja ulkoa takaisin sisälle – ilman kontrollia.

Eletään Berliinissä ja Helsingissä. Kaupunginosien nimet kertovat asukkaistaan, samoin kuin yksityiskohtaiset ruokalajiluettelot syöjistään. Madonna, Queen ja Michael Jackson soivat taustalla kahdeksankymmentäluvun ääniraitana.

Paras mahdollinen maailma ei ole kuitenkaan epookkiromaani, vaan se keskittyy siihen, mitä on olla kaksonen, miten kahdesta tulee yksi ja mitä tapahtuu, kun kaksikosta toinen katoaa. Jäljelle jääneen rinnalla kulkee varjo, mielikuvitushahmo, joka muistuttaa toisesta mahdollisesta maailmasta.

Pulkkisen romaani ui samaan aikaan sekä pinta- että pohjavesissä. Näennäisesti se on helppolukuinen, mutta siinä riittää pohdittavaa seuraavillekin lukukerroille.

Päähenkilö on Aurelia, televisiosta tuttu nuori näyttelijälupaus, joka syntyi marraskuussa vuonna 1989 – samana vuonna Berliinin muuri alkoi murtua.

Aurelian rinnalla kerrotaan Joachimista, joka pakeni vanhempineen yhdeksänvuotiaana poikasena idästä länteen niin ikään Euroopan armon vuonna 1989. Kertomuksen edetessä nämä palaset löytävät toisensa.

Aurelian äiti tilittää omassa kertomuksessaan, miten moni asia elämässä meni pieleen. Hän kokee olleensa huono äiti ja selittää tyttärelleen, miksi tämän lapsuus oli sellainen kuin oli.

Tytär ei vastaa puheluihin, mutta sosiaalinen media pitää äidin ajan tasalla. Kyse on äidin murhasta ja sukupolvihiertymästä. Harva selviää lapsuudesta ilman traumoja ja vanhemmuudesta ilman syyllisyydentunteita.

Lukija saa seurata myös näytelmäharjoituksia, joissa rakennetaan Berliinin muuria Kansallisteatterin lavalle. Kuva kuvassa tai näytelmä näytelmässä on vanha konsti alleviivata taidetta yhtä aikaa epätodellisena ja todellisena – mahdollisuuksien maailmana.

Romaanin rakenteen kannalta näytelmä on tärkeä, sillä se sitoo tarinat yhteen. Mutta teatterin tekeminen jää paperinmakuiseksi. Vakaasti kulkeva romaani horjahtaa.

Näytelmän teon harharetket vievät liian kauas tarinan ytimestä. Näyttämösekoilujen tarkoituksena lienee osoittaa, että näytelmät – ylipäätään taideteokset – eivät synny kivutta.

Epilogiin tultaessa Aurelia, Annabella ja Frieda -näytelmä on saatu kokoon Pienelle näyttämölle. Kiteyttäisin sen sisällön näin: Elämä ei ole ennakoitavissa, koska muuri voi nousta hetkessä minne tahansa. Aina pitää kuitenkin uskoa kauneuden (Annabella) ja rauhan (Frieda) voittoon.

Paras mahdollinen maailma on ehdottomasti horjahduksestaan huolimatta lukuelämys. Se on myös lohdullinen romaani:

”Kas tässä ovat ne vuodet joina suurimmat väärinkäsitykset syntyivät, mutta me jatkamme eteenpäin.”

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat