Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Kumpi voitti vaaliväittelyn? Trumpista kirjan kirjoittanut Saska Saarikoski vastaa suorassa lähetyksessä klo 10
  • Kumpi voitti vaaliväittelyn? Trumpista kirjan kirjoittanut Saska Saarikoski vastaa suorassa lähetyksessä klo 10

Uusi kirja käy läpi helsinkiläisen Q-teatterin 25-vuotiasta historiaa – kiinnostavan teoksen lopputulos on paikoin kaoottinen

Uudessa teatterissa vallitsi alusta alkaen voimakas ryhmähenki, yhdessä tekemisen tarve ja tapa. Runsas haastatteluaineisto on uuden teoksen keskeisin, elävin ja kiinnostavin lähtökohta.

Kulttuuri
 
Juhani Niiranen / HS
Veljekset Antti (vas.) ja Leo Raivio sekä Heikki Kujanpää toteuttivat haaveensa ja perustivat oman teatterin vuonna 1989.
Veljekset Antti (vas.) ja Leo Raivio sekä Heikki Kujanpää toteuttivat haaveensa ja perustivat oman teatterin vuonna 1989. Kuva: Juhani Niiranen / HS

Tietokirja. Eeva Kemppi ja Maria Säkö: Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin. Like. 416 s.

25 vuotta sitten Helsingissä perustetun Q-teatterin taival –tunteikkaasta perhetarinasta irrallisten yksilöiden riisuttuun näköalattomuuteen – peilaa suomalaisen teatterin ja kulttuurielämän kehitystä tavoitellen koko henkisen ilmapiirin murroksia.

Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin

Kirjoittaja: Eeva Kemppi, Maria Säkö

Julkaisija: Like

Laji: teatteri

Vuosi: 2016

Sivumäärä: 416

Nimilaput ja niiden ohjaamat kohtalot vaihtuvat, muodot ja ilmaisut muuttuvat, mutta elämisen koordinaatteja kysellään taiteessa edelleen, näyttämöillä ihan erityisesti.

Kirja alkaa otsikolla ”Q-teatteri syntyy halusta kertoa oma tarina”. Viimeinen osa avataan kysymyksellä ”Voiko kukaan kertoa muusta kuin itsestään?”

Kolmen vuosikymmenen introspektioissa retkeilevä kirja, Eeva Kempin ja Maria Säkön Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin, on muodoltaan pikemminkin moniääninen muistelmateos kuin kronikka tai historiikki.

Kriitikkokirjoittajat puhuvat saatesanoissa dokumentaarisuudesta, mikä kuulostaa kirjallista muotoa ajatellen hivenen huolestuttavalta. Onko tehty valintoja, yhteenvetoja, taustoitusta, analyysiä vai jätetäänkö kaikki lukijalle?

On tehty, ahkerasti – vaikka sitä mikä kokonaisuudessa on hyvää, tahmaa sosiaalisen median feedejä ja kommenttiketjuja muistuttava jäsennys, muistiinpanojen maku ja paikoin suorastaan kaoottinen rakenne.

Q-teatterin varhaisvuosille on omistettu teoksesta lähes neljännes. Lukijalle, joka on elänyt saman ajan samoissa elämänvaiheissa ja nähnyt esitykset, joista puhutaan, matka aikalaistodistuksineen on elämys. Teksti imee, kuvat kulkevat.

Teatterin perustivat keväällä 1990 opiskelukaverit Antti Raivio ja Heikki Kujanpää sekä Antin pikkuveli Leo. Ensimmäiset esitykset tehtiin Ylioppilasteatterin studionäyttämölle sekä Kriminaalihuollon tiloihin, mutta jo vuotta myöhemmin porukalle puhuttiin oma teatteri Tunturikadun entisestä Astra-elokuvateatterista. Siellä se Q kumottaa edelleen.

Uudessa teatterissa vallitsi alusta alkaen voimakas ryhmähenki, yhdessä tekemisen tarve ja tapa.

Jäsenistö kasvoi nopeasti monentasoisella joukolla innokkaita nuoria, jotka elivät ja hengittivät omaa teatteriaan, sen autenttisuuden, vahvojen tunnetilojen ja sisäisten näkyjen vaatimusta.

Antti ja Leo Raivio, Tommi Korpela ja Henriikka Salo Huokausten laakson harjoituksissa vuonna 1994.
Antti ja Leo Raivio, Tommi Korpela ja Henriikka Salo Huokausten laakson harjoituksissa vuonna 1994.

Raivion veljesten omasta perhetarinasta innoituksensa saanut Skavabölen pojat teki Q:sta kertaheitolla sukupolviteatterin, silloisten kaksi- ja kolmikymppisten äänenjohtajan ja kokoontumispaikan, jonne jonotettiin lippuja. Suosio kasvatti niin mainetta kuin paineitakin. Media loi myyttiä ja teatteri rakensi brändiä, hyvinkin tietoisesti.

Tähdet näyttävät olevan taas samassa asennossa. Monenlaisten kirjassa eriteltyjen vaiheiden jälkeen Q on jälleen teatteri, josta puhutaan ja johon jonotetaan.

Kahden vuoden takaisesta Kaspar Hauserista muodostui kulttiesitys, joka potkaisi teatterin uuteen nousuun. Nyt Tunturikadulla tunnutaan esitys toisen jälkeen osuvan ajan hermoon, tätä aikaa elävien nuorten aikuisten mustelmiin. Yksityisin ja oudoinkin osoittautuu Q:ssa yhteisesti jaettavaksi.

Runsas haastatteluaineisto on uuden teoksen keskeisin, elävin ja kiinnostavin lähtökohta.

Monet teatterintekijöiden pulautukset on kuitenkin kirjattu sellaisinaan, vailla lähdekritiikkiä, ja lisäksi niitä on uinut tai ujutettu osaksi suorasanaista tekstiä. Usein on vaikea tietää, kuka on äänessä ja kenen väitteitä kulloinkin pitäisi niellä.

Tekijöidensä feministisesti virittämässä kirjassa puhutaan esimerkiksi karvanaamaisista miesohjaajista, ukkojen kuvista ja mieskööristä, mutta myös kuvaillaan Leo Raiviota helvetin lahjakkaaksi ja teatterikoululaisia ääliöiksi – ilman lähdettä tai lainausmerkkejä.

Luvut voivat sisällysluettelosta katsoen näyttää johdonmukaisilta, mutta tietyn henkilön, esityksen tai asian mukaan nimetyssä osassa saatetaan käsitellä lähes mitä tahansa. Ajassa hypitään jatkuvasti eteen- ja taaksepäin, aikamuotoja sekoitetaan jopa kappaleiden sisällä, ja ihmisistä puhutaan milloin etu-, milloin sukunimillä, usein lempinimilläkin.

Välillä – kuten Turun kaupunginteatterin 1980-lukua, Jouko Turkkaa ja hänen naiskuviaan tai suomalaisen teatterin epä-älyllistä keskustelemattomuutta ja olematonta kansainvälisyyttä käsitellessään – tekijät puhuvat vastoin parempaa tietoaan. Tai antavat toisten puhua; mutta jos oma perspektiivi ei riitä, muiden sanomisiin kannattaisi suhtautua pienellä varauksella.

Esitysten tekemiseen liittyvät anekdootit ovat ilman muuta meheviä, mutta kun ne kaadetaan samaan läjään adjektiiveja vilisevän subjektiivisen kuvailun, osin perustelemattomien väitteiden sekä kymmenien ihmisten monenkirjavien tulkintojen kanssa, aineistosta tulee viidakko. Olisi tarvittu veistä. Ja kompassia.

Q on teatteri, joka on aina profiloitunut poikkeuksellisen voimakkaasti tekijöidensä, erityisesti näyttelijöiden kautta. Nimilista on pitkä, ja monet melkein lapsina Q:ssa aloittaneet ovat tänä päivänä etabloituneita taideammattilaisia.

Lotta Kaihua, Ylermi Rajamaa ja Emmi Parviainen Broken Heart Storyssa (2011). Taustalla Laura Birn ja Eero Ritala.
Lotta Kaihua, Ylermi Rajamaa ja Emmi Parviainen Broken Heart Storyssa (2011). Taustalla Laura Birn ja Eero Ritala.

Kiinnostavia puheenvuoroja kirjassa käyttävät Antti Raivion lisäksi muun muassa Erik Söderblom, Antti Hietala, Leea Klemola, Esa Kirkkopelto, Fiikka Forsman ja Kristian Smeds. Kasvot teatterin ensimmäiselle kahdelle vuosikymmenelle antaa uudesta ensemblesta 2010 pois pudotettu Hannu Kivioja.

Antoisimmin Q:lle olennaista näyttelijäilmaisua, sen kehittymistä ja samalla koko suomalaista näyttelijäntaidetta analysoi Elina Knihtilä (sisällysluettelossa nimellä Khihtilä), nykyinen Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professori.

Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin on kirja, joka piti tehdä. Sen olisi tietenkin voinut tehdä myös toisin – kriittisemmin, huolellisemmin, kuivemmin, aivan varmasti selkeämmin jäsentäen. Tällaisena se kuvastaa Q-teatterissa 25 vuotta valinnutta työtapaa: omalla ilmaisulla korkealle tähtäävää, vilpitöntä ja viime hetken ratkaisuihin luottavaa ryhmätyötä.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat