Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Pirkko Saision uutuusromaani saa kysymykset pyörimään lukijan mielessä

Mies, ja hänen asiansa on fragmentaarinen kertomus rikoksesta ja katumuksesta

Kulttuuri
 
Helena Ruuska
Benjamin Suomela
Pirkko Saision romaanin päähenkilö on kaiken keskellä yksin.
Pirkko Saision romaanin päähenkilö on kaiken keskellä yksin. Kuva: Benjamin Suomela

Romaani Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa. Siltala. 403 s.

Pirkko Saision 16. romaani Mies, ja hänen asiansa on kylmä ja tunteeton. Memento mori, muista kuolevasi, raakkuu korppi lukijan olkapäällä ensimmäiseltä sivulta alkaen.

Romaanissa eletään tunti tunnilta yksi marraskuun, kuoleman kuukauden, viikko. Aikaa voi mitata, mutta kaikki muu on suhteellista.

Saision fragmentaarinen, äärimmäisen hiottu kerronta etenee näennäisen keveästi mutta vaatii lukijalta valppautta. Riveillä on raakile, joka kypsyy lukuprosessin aikana. Lukijan tehtävä on täydentää, oivaltaa, yhdistellä.

Eri lukukerroilla kypsyy vähän erilainen mysteeri. Miehen ja hänen asiansa voi ymmärtää monella tavalla.

Lukujen tarkasti ajoitetut katkelmat ovat päiväkirjamerkintöjen kaltaisia huomioita, tunnelmia ja tunnustuksia. Muistiinmerkitsijä on mielensäpahoittaja, jonka ohitse aika on ajanut.

Mutta mies on tarkkanäköinen sekä itsensä että ympäristönsä suhteen. Elämänkokemus näyttää asiat perspektiivissä, mutta nuoriso näkee hänet vain ”kaameana tyyppinä”. Syvyyssuunta ei ole muodissa.

Ystävän kuolinilmoitus sysää kauhut liikkeelle. Mieleen tulee Eino Leinon Tumma-runon syntymässä säikähtänyt, joka näkee kauhut kaikkialla. Saisio kirjoittaa aikamiehestä, jo ehtoopuolelle joutuneesta juristista, jota menneisyys alkaa vainota.

Onko edesmennyt Pablo, ystävä yli kolmenkymmenen vuoden takaa, jättänyt hänelle viestin? Miksi kuolinilmoituksessa on muistovärssy ”eikä merta enää ole”?

Mies, ja hänen asiansa

Kirjoittaja: Pirkko Saisio

Julkaisija: Siltala

Laji: romaani

Vuosi: 2016

Sivumäärä: 403

Saision romaani ottaa vauhtia dostojevskiläisestä rikos, rangaistus ja katumus -asetelmasta. Mitä Firenzessä, Giotton madonnan läheisyydessä oikein tapahtui tai olisi voinut tapahtua? Mikä on totta ja mikä kuviteltua?

Periaatteessa minäkertojan elämä on kunnossa. Hän on naimisissa itseään nuoremman Kristan kanssa, joka on naistenlehdistä oppinut, miten eletään hyvää elämää.

Onnellinen pariskunta syö yhdessä illallisia myös viikolla ja harrastaa säännöllisesti seksiä. Krista on näyttävä nainen ja karauttaa töihin Audillaan. Minäkertoja muistaa tasaisin välein ylistää vaimoaan. Niin tekee kunnon aviomies.

Kertojana, ja ehkä aviomiehenäkin, hän on kuitenkin epäluotettava.

Vaimo ei horju, vaikka mies kertoo hänelle verta hyytävän tarinan. Hän hankkii ammattiapua. Hänen huolellisesti rakentamaansa todellisuutta ei horjuteta.

Tässä vaiheessa osa kerronnan langanpäistä karkaa käsistä. Selvitetäänkö nyt todella tapahtunutta vai viikossa kehittyvää hulluutta?

Miestä hoidetaan viikon viimeiset päivät yksityissairaalassa neiti Majavan, herra Mukavan ja rouva Perinnepurjelaivan voimin. Kukin heistä laukoo oman ammattikuntansa kliseitä ja kyseenalaistaa ammattiavun.

Ihminen on lopulta yksin, kaiken keskellä yksin – taakkanaan itse sepittämänsä valheet ja vääjäämätön kuoleman pelko.

Mies, ja hänen asiansa ei ole Saision loistavan omaelämäkerrallisen trilogian – Pienen yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja – veroinen, mutta ehdottomasti se on lukemisen arvoinen. Ja lukemisen jälkeen mielessä pyörii erilaisia kiteytyksiä:

”Haave tulla ymmärretyksi on jotenkin liikuttava, koska se on niin turha.”

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat