Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Taikahuilun animaatiotaika vie häikäisevälle fantasiamatkalle

Kansallisoopperan Taikahuilussa klassinen ooppera kohtaa 1920-luvun mykkäelokuvat.

Kulttuuri
 
Heikki Tuuli
Tenori Tuomas Katajala laulaa Kansallisoopperan Taikahuilussa Taminon roolin.
Tenori Tuomas Katajala laulaa Kansallisoopperan Taikahuilussa Taminon roolin. Kuva: Heikki Tuuli

W.A. Mozartin Taikahuilu Suomen kansallisoopperassa. Ohjaus Suzanne Andrade, Barrie Kosky. animaatiot Paul Barritt, lavastus ja puvut Esther Bialas, valaistus Diego Leetz, uusintaohjaus Tobias Ribitzki, Philippe Westerbarkei. Musiikinjohto Michael Güttler. Pääosissa Kristel Pärtna, Tuomas Katajala, Tuuli Takala, Jyrki Korhonen, Jussi Merikanto, Ilkka Hämäläinen. Kansallisoopperan kuoro ja orkesteri.

Suomen kansallisoopperan Taikahuilu vei yleisön häikäisevälle fantasiamatkalle. Tyylilaji on 1920-luvun kaksiulotteinen mykkäelokuva, johon on yhdistetty aineksia 1700-luvun kuparipiirroksista nykyaikaisiin sarjakuviin.

Nimi: Taikahuilu

Laji: Ooppera

Säveltäjä: W. A. Mozart

Esittäjä: Suomen kansallisooppera

Toisessa näytöksessä maagiset visiot muuttuvat yhä vain huimemmiksi. Suuren vaikutuksen tekee myös se taituruus, jolla elävät kuvat ja musiikki synkronoidaan ja rytmitetään keskenään.

Animaatiotekniikalla on leikitty jo ennenkin oopperamaailmassa, mutta Berliinin Komische Operista ostettu Mozartin Taikahuilu lienee ensimmäinen oopperaesitys, jossa elokuva- ja animaatiotekniikkaa on käytetty johdonmukaisesti alusta loppuun.

Niin villin hauska kuin berliiniläinen Taikahuilu onkin, se herättää myös pieniä kammon värityksiä. Kaiken kabareemaisen ilonpidon, hulluttelun ja visuaalisen vitsikkyyden lomassa 1920-luvun Berliini näyttää myös pimeät ja groteskit puolensa.

Taikahuilu-tutkijat ovat aina kummastelleet, miten oopperan arvoasetelma mullistuu täysin sen edetessä. Yön kuningatar on aluksi hyvä äitihaltija, ja Sarastroa pidetään pahana velhona. Toisessa näytöksessä Yön kuningattaresta tulee kostonhimoinen pelottava äitihahmo, kun taas Sarastro muuttuu hyvyyden, viisauden ja totuuden jaloksi ruumiillistumaksi.

Berliiniläisnäkemyksessä Sarastro on pitkäpartainen, silinteripäinen, arvokkaasti tummaan pukeutunut 1800-luvun loppupuolen suurporvari. Hänen ”järjen valtakuntansa” on rationaalinen teollinen ja kapitalistinen yritysmaailma, jossa humaanit aatteet ja hyvesaarnat ovat pelkkää hämäystä. Naisvihamielisyys ja tunnekielteisyys vallitsevat.

Tamino, Pamina ja Papageno ovat kauhun lamauttamia Sarastron kaitsinnassa. Heitä uhataan kuolemalla, alistetaan järjettömiin kokeisiin ja ajetaan itsemurhan partaalle.

Sarastron päärenki Monostatos on Nosferatu-vampyyri. Kaikkialla näkyy pääkalloja, luurankoja ja hirviömäisiä petoja.

Yön kuningattaresta on tehty valtava hämähäkki, joka kietoo, tukahduttavana arkkityyppisenä suurena äitinä lapsensa seitteihinsä eikä halua päästää heitä itsenäistymään. Yön kuningattaren symboleita ovat hyönteiset, kasvit ja eläimet Sarastron teknologiakuvaston vastakohtana.

Tuomas Katajalan Tamino, Kristel Pärtnan Pamina ja Jussi Merikannon Papageno näyttävät pelokkailta, aikuisten asuihin puetuilta lapsilta, joita kaksi julmaa aikuista kätyreineen kiusaa.

Taikahuilussa ollaan yleensä jatkuvasti liikkeessä, menossa eteenpäin. Tässä Taikahuilussa laulajat on määrätty seisomaan paikoillaan. He seisovat joko lattiatasolla tai pienillä tasanteilla kaksiulotteisella seinämällä, jotkut aika korkeallakin. Kuvatulva liikkuu heidän puolestaan.

Taikahuilun puherepliikit on korvattu tekstityksellä mykkäelokuvan tyyliin. Puherepliikeistä on esimerkiksi se hyöty, että ne valmistavat laulajia oikeaan tunnetilaan. Niiden puuttuminen ja liikkumisen kieltäminen saattavat jossain määrin kahlita laulajia.

Toisessa näytöksessä kaikkien solistien tunneilmaisu alkoi vahvistua. Sillä oli emotionaalisesti sytyttävää vaikutusta myös Michael Güttlerin johtamaan orkesteriin, joka ensimmäisessä näytöksessä lähinnä säesti korrektisti.

Kaikessa teknisessä taituruudessaan ja fantastisuudessaan Taikahuilu-mykkäelokuva on hieman kylmä. Siitä puuttuu inhimillinen lämpö.

Jos Taikahuilua ei ole nähnyt ennen, voi vaikuttaa siltä, ettei koko tarinassa ole päätä eikä häntää. Jotta elokuvan juoneen saisi järkeä, sen katkoja ja aukkoja on täydennettävä Taikahuilu-tuntemuksella.

Sopraano Tuuli Takala on tähtiloistoinen Yön kuningatar. Tuomas Katajala lauloi tenorillaan kirkkaan kantavasti ja rohkean iskevästi. Kantava on myös Kristel Pärtnan lyyrinen sopraano. Vapautuessaan se alkoi säihkyä yhä kauniimmin. Basso Jyrki Korhosen Sarastron arvovalta on porvarillisen pönöttävää.

Kelpo baritonin Jussi Merikannon Papageno on surullinen Buster Keaton -hahmo. Yleisöä naurattava koominen kujeilu on kielletty. Hauskuttaminen on tällä kertaa animaatioiden tehtävä.

Miska Lundberg, Mikko Elias ja Werner Telivuo ovat kolme taikavoimilla varustettua välkkyä Harry Potter -poikaa. He laulavat valloittavan reippaasti, kirkkaasti ja tarkasti, tuovat esitykseen iloa ja valoa ja pelastavat päähenkilöt aina uudelleen pulasta. Näille pojille pahat voimat eivät mahda mitään.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat