Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Pauliina Syrjälän kantele soi kauniisti, mutta myös häiritsevän rajusti

Soittimensa mahdollisuuksia laajentava soittaja lyö kieliä jopa maalipensselillä

Kulttuuri
 
Ulla Nikula
Pauliina Syrjälä soittaa Saarijärven kanteleeksi kutsuttua kantelemallia.
Pauliina Syrjälä soittaa Saarijärven kanteleeksi kutsuttua kantelemallia. Kuva: Ulla Nikula

Kansanmusiikki Pauliina Syrjälä: Lunkula. Kansanmusiikki-instituutti. ★★★★

Korviimme nykyään kantautuva musiikki on totuttanut siihen, että kappaleilla on alku, keskikohta ja loppu. On A-, B- ja C-osat, helposti toistettavia melodioita ja tietynlaiset sointukulut.

Kanteleensoittaja Pauliina Syrjälä ei noista sapluunoista välitä. Lunkula-soololevyllään hän vie kuulijan intensiiviselle retkelle maailmaan, jossa ääntä tuottaa vain yksi kantele. Popradiosapluunaan nämä kappaleet eivät istuisi. Kappaleet ovat kuin tutkielmia siitä, millaisia sointeja yhdestä soittimesta voi lähteä. Itse luodut kappaleet pulppuilevat villisti: kasvavat ja sitten taas häipyvät. Ei ole ”bridgejä” eikä ”outroja”.

Kappaleet vievät menneen maailman sointeihin. Tällaista on musiikki joskus ollut, rajan tuolla puolen, ja Syrjälän kaltaisten taiteilijoiden ansiosta mennyt tuodaan korviimme uudelleen. Nyt uudenlaisena, omanlaisenaan.

Levy ei ole vain kaunosieluista ja kansallisromanttista yksinäisen kanteleen helinää.

Läksin suolle soutamahan -kappaleessa Syrjälä lyö kieliä ties millä esineillä, ilmeisesti ainakin pensselillä. Sointi on rajun industrialistinen, jopa häiritsevä. Sen perään upea Kirkonkellot, joka tuo silmien ja korvien eteen pyhäaamun rauhan jossain kaukana Karjalassa.

Niin erilaista, ja siksikin niin hienoa.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat