Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Helsinkiläinen Panssarijuna kertoo hirveiden ihmisten totuuksista

Marginaalissa soittava Panssarijuna kunnioittaa kuplettiperinnettä syvän pilkan kautta.

Kulttuuri
 
Panssarijuna kuuluu suomalaisen marginaalirockin tyylillisesti eheimpiin yhtyeihin.
Panssarijuna kuuluu suomalaisen marginaalirockin tyylillisesti eheimpiin yhtyeihin.

Punk Panssarijuna: Nyt sattuu. Joteskii groteskii. ★★★★

Helsinkiläisyhtye Panssarijuna on ilmoittanut etukäteen Nyt sattuu -levynsä vastaavan kahteen giganttisen suureen filosofiseen kysymykseen: ”Mitä hyvä elämä on ja miksi me kärsimme?”

Nyt sattuu

Nimi: Nyt sattuu

Julkaisija: Äänetön

Laji: punk

Maa: Suomi

Vuosi: 2016

Esittäjä: Panssarijuna

Ja mikä parasta: niihin se vastaa.

Lisäksi se antaa viimein täsmällisen kuvan siitä, mitä yhtye itsekeksimällään genrellä ”traumablues” tarkoittaa.

Nyt sattuu on suorastaan oppimateriaalikelpoinen puolituntinen siitä, että ihminen on aika tragikoominen yksilö, joka on kännissä vielä tragikoomisempi, mutta paha vasta kokiessaan olevansa kaltaisiaan parempi – varsinkin moraaliltaan.

Otetaan esimerkki.

Huumeluolaan on kantritoisinto, jonka pahaa aavistamaton kertoja on menossa baariin juomaan, mutta päätyy huumeluolaan, jossa virkamies, pappi ja toimitusjohtaja vetävät kaikenlaisia aineita. Seuraa ratsia. ”Toit mulle linnaan kahvia ja pullaa / pullan sisään olit leiponut ihanaa dullaa”, kuuluu viimeinen säkeistö. Kaltaisiinsa voi luottaa, parempina itseään pitäviin ei.

Hermomyrskysignaali-kappaleessa taas Suomen Pankin johtaja voi kiljaista Senaatintorilla suoritetun mestauksen päätteeksi, että eipä tuolla poloisella ollut kolikon kolikkoa, valtio peri omaisuuden ja adoptoi lapsen.

Ensimmäisen levynsä ja pari ep:tä Panssarijuna ehti julkaista jo vuosituhannen alussa, mutta vasta viime vuosien kolmen levyn ja titanicmaisia syvyyksiä luodanneen Estonia-ep:n avuin siitä tuli yksi suomalaisen marginaalirockin tyylillisesti eheimpiä yhtyeitä.

Nyt sattuu taas on sen paras ja selkein levy. Ensin levyn hölmöt ja kerrasta päähän tarttuvat kupletit naurattavat. Sitten ymmärtää, miksi ne naurattavat ja nielaisee naurunsa samassa sekunnissa.

Panssarijunan tapauksessa marginaali todenteolla tarkoittaa marginaalia: Spotify-kuunteluilla mitattuna Suomen suosituimmat artistit ovat aikalailla tasan tuhat kertaa suositumpia kuin Panssarijuna. Bändin levyjä taas olisi helpompi löytää itselleen tamperelaisesta antikvariaatista kuin Anttilasta, paitsi ettei jälkimmäistäkään enää ole.

Livenä kaupparatsuilta tai keskinkertaisilta toimitusjohtajilta näyttävän yhtyeen laulaja ja keulakuva Johnny Wittu (oikealta nimeltään Jussi Karmala ) on se ihmisen irvikuva, joka hän esittääkin olevansa.

Hän on kauluspaitamies, jonka seurassa firman pikkujouluissa kukaan ei oikeasti kestä olla, mutta kaikki silti haluavat, koska ovat pohjimmiltaan ahneita omaneduntavoittelijoita. Tekohymy on teipattu Witun naamaan ja kuuluu laulusta läpi.

Mutta toisin kuin tekohymyilijät yleensä, tällä kertaa hirveä ihminen ei puhu mistään uudistuksista ja haasteellisuuksista, vaan niin totta kuin osaa – hirveällä tavalla ja vailla kiertoilmauksia.

Panssarijuna on helppo tuomita tekohauskaksi, ärsyttäväksi tai molemmiksi, mutta ei se mitään, se on tarkoituskin. Pohjimmiltaan, eikä vähiten Witun nasaalin vuoksi Panssarijuna on kuitenkin 2010-luvulle siirretty kuplettiyhtye, joka kunnioittaa perinnettä syvän pilkan kautta.

Se vitsi on hauska ja kestänyt monta levyä, mutta se on silti vitsi.

Panssarijuna ei ehkä ole varsinaista huumorimusiikkia, mutta hauskuudestaan se on tietoinen samalla kuin vaikka Juice, M. A. Numminen ja Irwin. Mutta pääasiallisesti toisin kuin mainituilla, Panssarijunalla ei ole erikseen hauskoja, absurdeja ja vakavia lauluja, vaan sillä on vain yksi rekisteri.

Vaikka yhtyeen kaikki levyt ovat kestäneet kuuntelua enemmän kuin ensi kuulemalta uskoisi, on varmaa, että tehosoittamalla seinä kyllä tulee vastaan. Se on kuitenkin genren eikä Panssarijunan vika.

Nyt sattuu paljastaa, että ihmisen traumat ovat lopulta pieniä ja arkisia, eivätkä mitään itävaltalaiskellareiden materiaalia.

Kyse voi olla niin arkisesta asiasta kuin dokaamisen vuoksi missatut lennot Las Palmasiin tai puun alla saadut pakit, joista jää jälki, jota ei objektiivisesti voi perustella.

Siksi kaikkein tärkein opetus löytyy levyn riemukkaan nihilismin takaa, kunhan jaksaa levyn viimeisille sekunneille asti. Siinä vaiheessa kaikki onkin jo kovin vakavaa.

”Olen tehnyt väärin, voinko tulla vielä kotiin?” Wittu ulvoo, eikä tekovirnettä kuule.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat