Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Rasismi nousee näyttämölle Kansallisteatterissa – harmi vain, ettei se paljon naurata

Uutuusnäytelmä käsittelee rasismia, sovinismia ja muuta yhteiskunnallista vihaa. Ongelma on se, ettei niistä ole juuri uutta sanottavaa.

Kulttuuri
 
Tuomo Manninen
Töppöhörössä helinäkeiju (Alina Tomnikov) saa rasisti Vikin (Jarkko Lahti) tutkimaan itseään.
Töppöhörössä helinäkeiju (Alina Tomnikov) saa rasisti Vikin (Jarkko Lahti) tutkimaan itseään. Kuva: Tuomo Manninen

KOMEDIA Töppöhörö. Käsikirjoitus Juha Hurme, ohjaus Juha Hurme ja Hanna Brotherus. Lavastus Matti Rasi ja Juha Hurme. Rooleissa Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov. Kansallisteatterin suuri näyttämö. ★★

Miten sen nyt kauniisti sanoisi: Juha Hurmeen komedia Töppöhörö ei ole kovin hyvä. Tai sanotaan niin kuin näytelmän päähenkilö Viki sen sanoisi, hän kun on suora mies: Töppöhörö on kliseinen ja väsähtänyt, välillä kiusallisuuteen asti.

Töppöhörö

Kirjoittaja: Juha Hurme

Laji: komedia

Ohjaaja: Juha Hurme, Hanna Brotherus

Kesto (min): 130

Paikka: Kansallisteatteri

Rooleissa: Jarkko Lahti, Alina Tomnikov

Tähdet: 2

Se on sääli, sillä aihe on mitä kiinnostavin, rasismi. Lupaavaa on sekin, että Hurme antaa rasistille suunvuoron jopa tunniksi ilman minkäänlaisia haastajia.

Rasismikeskustelu käy Suomessa kuumempana kuin koskaan, joten aiheen tärkeyttä ei tarvitse yleisölle myydä. Rasististen heittojen polttomoottori on sosiaalinen media, ja siellä Töppöhörön Vikikin tankkaa itseensä säännöllisesti virtaa.

Vikillä on aikaa kiihdyttää itsensä tiloihin, sillä työttömän ja perheensä erossa menettäneen miehen muut ajankulut ovat lähinnä kaljan kittaaminen, munien kaivelu, naapurikyttääminen ja tarjousten bongaaminen.

Vikille on kunnia-asia julistaa keskustelupalstoilla maahanmuuttajamiehet kelvottomiksi vanhustenhoitajiksi ja lähettää ”isänmaan pettureille” anonyymeja vihameilejä. Vihalistalla ovat myös homot, vihreät, kommunistit, poliitikot, toimittajat, pantasudet, tumpelot autokuskit, Björn Wahlroos – muun muassa.

Naisia Viki ei näe juuri muina kuin pantavina ja palvelijoina. Ja mikään ei ole niin kamalaa kuin taiteilijat, sillä ”näen mieluummin nälkää kuin nykytaidetta”. Tai no, vielä pahempaa olisi kai siunaustilaisuus, jossa ”transuhomopastori” saattelisi Vikin isänmaan multiin.

Mielipiteisiinsä Vikillä on mielestään oikeutus: ”Mun ongelma on se, että tiedän niin paljon.”

Katsojan ongelma taas on se, ettei Vikin monologi tarjoa uusia havaintoja tai oivalluksia rasismista. Teksti on kooste viime vuosina keskustelupalstoilla esitettyjä näkemyksiä ja mukanäppäriä sanailuja. Käsiohjelman mukaan näytelmän idea on syntynyt kapakassa vuonna 2011, ja monet jutut tuntuvatkin olevan tuolta ajalta.

Komedian ytimessä ovat toki aina stereotypiat, mutta kun niitä pateettisesti vain heitetään kehään ja tehostetaan v-sanoilla, anti ei kasva osiaan suuremmaksi. Teksti synnyttää pakotonta naurua pari kertaa ennen väliaikaa, mutta se ei komedian mittapuussa riitä.

Aiheen käsittelyltä olisi yksinkertaisesti lupa toivoa enemmän – ja myös Hurmeelta, joka on viime vuosina katsonut oivaltavasti muun muassa suomalaisuuden syntyjuurille näytelmässään Europaeus.

Näyttämöllä kaikki olisi otollisessa asennossa, jotta katsoja voisi ahmia sanottavaa. Esillä on vain jättimäinen tuoli ja kolme kaljakoria. Äänillä ei kikkailla, valaisu on selkeää. Minimalistiselle ilmipanolle suuri näyttämö on helposti jättimäinen hauta, mutta nyt se toimii.

Ihailla sopii Vikiä näyttelevää Jarkko Lahtea. Juntista Vikistä hän ei tee epäuskottavan yleisrasistin karikatyyriä kummempaa, mutta on täysin Lahden taitojen varassa, että ensimmäinen puoliaika pysyy edes jotenkin pystyssä.

Vikin haastajaksi nousee toisessa näytöksessä venäläinen Helinä-keiju, jota näyttelee Alina Tomnikov. Helinä tuo iloisuudellaan ja viisaudellaan kaivattua ristivalotusta ja rytminvaihdosta.

Tomnikovin täysin vastaansanomattomasti esittämä Helinä-keiju johdattelee katsojaa pohtimaan sitä, onko ihmisen miljardien vuosien kehityksen tulos – Viki ja me kaikki muut nykyihmiset – todella ollut kaiken työn ja taistelun arvoinen.

Helinä käy läpi maailman, ihmisen ja kulttuurin historiaa ja merkitystä ja päätyy lopulta neuvomaan paitsi Vikiä myös yleisöä. ”Mis riehuu typeryys, siihe perusta kirjasto”, murteella puhuva Helinä vinkkaa.

Mutta ennen kuin katsoja ehtii miettiä mitään, päädytään lapsellisen ”totuusseerumin” avulla kliseisiin tunnustuksiin. Ja juuri kliseitä rasismin ympärillä pyörivä keskustelu ja käsittely vähiten kaipaa.

Jos siis toivoo suurta ja oivaltavaa komediaa rasismista, sellaista jonka tämä aika todella tarvitsisi, pettyy. Tilaus on yhä voimassa.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat