Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Paavo Westerbergin uutuusnäytelmä on keski-iän kriisin kuvaus

Kansallisteatterissa nähtävä näytelmä on ylistyslaulu teatterille, mutta heijastaa myös yleisemmin nykyhetkeä

Kulttuuri
 
Lauri Meri
Lapsitähti Antti Tähtinen (Marja Salo) löytää turvapaikan vanhemman näyttelijäkollegan (Jukka-Pekka Palo) autosta Kansallisteatterin videokuvaa hyödyntävässä uutuusnäytelmässä Mahdolliset maailmat.
Lapsitähti Antti Tähtinen (Marja Salo) löytää turvapaikan vanhemman näyttelijäkollegan (Jukka-Pekka Palo) autosta Kansallisteatterin videokuvaa hyödyntävässä uutuusnäytelmässä Mahdolliset maailmat.

Draama Mahdolliset maailmat. Suomen Kansallisteatteri, suuri näyttämö. Käsikirjoitus ja ohjaus: Paavo Westerberg, lavastus Markus Tsokkinen, puvut Pirjo Valinen, valot Pietu Pietiäinen, musiikki ja äänisuunnittelu Sanna Salmenkallio. Rooleissa mm. Eero Aho, Marja Salo, Esko Salminen, Pia Andersson, Kristiina Halttu. ★★★

Etunäyttämön orkesterimonttu sylkee suustaan sarjan metrovaunujen tuttuja oransseja penkkejä, jotka näyttämön takaa avautuva lavastevarasto imaisee vauhdilla savun verhoamaan kitaansa.

Mahdolliset maailmat

Kirjoittaja: Paavo Westerberg

Laji: draama

Ohjaaja: Paavo Westerberg

Paikka: Kansallisteatteri

Rooleissa: Eero Aho, Marja Salo, Esko Salminen, Pia Andersson, Kristiina Halttu

Musiikki: Sanna Salmenkallio

Tähdet: 3

Paavo Westerbergin näytelmän Mahdolliset maailmat päähenkilöllä Antti Tähtisellä on elämässään yksi erityinen kiinnekohta, nimeämätön helsinkiläinen metroasema, missä hän kaksitoistavuotiaana koki eräänlaisen elämänvalintojen arkkihetken.

Kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin Antti Tähtinen kohtaa aamuyöllä pikkujouluista palatessaan samalla asemalla kirjaa lukevan eläkeläisen, joka on hän itse kolmenkymmenen vuoden kuluttua.

Mahdolliset maailmat henkii vahvasti teatterin taikaa: vapaata ja nopeaa liikettä kaikista ajan ja paikan rajoitteista välittämättä.

Eikä ole mikään yllätys, että Westerbergin näytelmän henkilöt ovat enimmäkseen teatterilaisia.

Näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja Antti Tähtinen on kriisissä. Uusi teksti ei tahdo syntyä, joten hän päätyy ohjaamaan klassikkoteoksen. August Strindbergin Kuolemantanssi on valintana kummallinen, ja vielä oudommin se solmiutuu ohjaajan yksityiselämään.

Näyttelijävaimo tahtoo avioeron, Kuolemantanssin suuren naispääroolin saa osaansa sopimaton nuori tyttö ja oma tytär on ryhtynyt kirjoittamaan näytelmää isäsuhteestaan.

Tähtinen palaa ajatuksissaan toistuvasti tilanteeseen, jossa hän lapsena juoksi metroon ehtiäkseen koe-esiintymiseen, joka avasi hänelle tien lapsitähdeksi. Mitä jos hän olisi päättänyt olla ehtimättä metroon?

Entä mihin Tähtisen nykyiset valinnat johtavat? Pitäisikö tytärtä mennä auttamaan lampunvaihtamisessa, vaikka tämä vihaa isäänsä.

Westerbergin näytelmä on helppo tulkita keski-iän kriisin kuvaukseksi, mutta se heijastaa myös yleisemmin tätä hetkeä.

Maailma on muuttunut monimutkaiseksi ja muutokset tapahtuvat niin nopeasti, että tuntuu kuin näytelmäkirjailijatkin uskaltaisivat jäsentää todellisuutta enää vain itsensä kautta.

Viime vuosien puhutuimmat näytelmät ovatkin kertoneet teatterilaisista ja teatterin tekemisestä.

Westerbergin näytelmää voi pitää suorastaan tunnustuksellisena, kaikkihan muistavat hänen lapsiroolinsa 1980-luvun suosituissa televisiosarjoissa. Kansallisteatterin yleisö tuntee erinomaisen hyvin myös hänen myöhemmän työuransa.

Westerbergin teatterileikkiin kuuluu olennaisesti se, että hän pyörittelee omakohtaisuuden niin tiheäksi ja monikerroksiseksi vyyhdeksi, ettei katsoja pysty enää tirkistelemään sen läpi.

Aineksista avautuvan äärettömän assosiaatiokentän rakentamisessa on paljon myös puhdasta sorminäppäryyttä, mikä toisaalta sopii loistavasti korostamaan käsityön osuutta elävässä teatteritapahtumassa.

Esityksessä käytetään runsaasti videokuvaa, mutta kamera-ajot leikkauksineen toteutetaan taitavasti. Puvuista huokuu Pirjo Valisen persoonallinen käsiala.

Sormensa on pelissä ratkaisevalla tavalla myös katsomon yläaitiossa istuvalla harpistilla, joka pitää esityksen pulssia yllä Sanna Salmenkallion sävellysten myötä.

Esityksen kolme Antti Tähtistä muodostavat asianmukaisen hämmentävän kokonaisuuden.

Eero Aho näyttelee osuutensa tuttuun tapaansa vahvalla latauksella, jota varten Kansallisteatteri tuntuu hetkittäin liian ahtaalta paikalta.

Pehmentävinä tekijöinä toimivat Marja Salon tavattoman hienolla intensiteetillä tavoitettu nuori poika ja Esko Salmisen kujeellisesti myhäilevä penkillä istuskelija.

Esityksen maailmoja syleilevä ote latistuu loppua kohti ja näytelmä päättyy suureen sovitukseen.

Yksi esitys on taas ohitse, huomenna kaikki alkaa jälleen alusta.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat