Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Näytelmä 80-luvun lapsuudesta Suomessa on hemmottelua – ”kunpa tämä ei loppuisi ikinä”

Kom-teatterin uutuusnäytelmä Pasi was here on hemmottelua kasariajan lapsille, mutta puhutellee silti laajempaakin kohderyhmää.

Kulttuuri
 
Tanja Ahola
Pasi was here -näytelmän ajankuva on asusteita ja lavasteita myöten uskottava. Kuvassa näyttelijät Johannes Holopainen (vas.), Robert Enckell, Juho Milonoff ja Vilma Melasniemi.
Pasi was here -näytelmän ajankuva on asusteita ja lavasteita myöten uskottava. Kuvassa näyttelijät Johannes Holopainen (vas.), Robert Enckell, Juho Milonoff ja Vilma Melasniemi. Kuva: Tanja Ahola

DRAAMA Pasi was here. Käsikirjoitus Veikko Nuutinen, ohjaus Lauri Maijala. Lavastus Janne Vasama, puvut Niina Pasanen. Rooleissa Robert Enckell, Johannes Holopainen, Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff. Kom-teatteri. ★★★★

Ensimmäisen vartin sitä lähinnä toivoo, että kunpa tämä ei loppuisi ikinä.

Pasi was here

Kirjoittaja: Veikko Nuutinen

Ohjaaja: Lauri Maijala

Kesto (min): 135

Paikka: Kom-teatteri

Rooleissa: Robert Enckell, Johannes Holopainen, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff

Tähdet: 4

Jokainen näyttämölle tuotu esine ja asia herättää sisällä jotakin. Miksi kaikilla muilla oli Amiga paitsi meillä? Mitähän asiaa itkinkään silloin, kun kuuntelin tätä Tao Taon tunnusmusiikkia loputtomasti c-kasetilta? Mistä kaikki ne hernepussit tulivat?

Tätä kai on nostalgia parhaimmillaan. Uudehko tunne yhä meille 80-luvun lapsille ja nuorille, varsinkin teatterissa.

Pasi was heren tekijät ovat siis saaneet häärätä varsin ammentamattomassa maastossa. Etäisyyttä kuitenkin on jo tarpeeksi. On kasvettu aikuisiksi, on tapahtunut jotakin johon verrata.

Ensi kertoja nostalgian keskeltä itsensä löytää myös Hemmo, toinen näytelmän päähenkilöistä. Hänet pakottaa katsomaan taaksepäin tieto lapsuudenystävän Pasin itsemurhasta.

Hemmon ja Pasin silmin liikutaan kahdessa ajassa, tässä hetkessä ja kasarissa (ja vähän ysärissäkin). Paikkojakin on kaksi: pääosassa on savolainen pikkukaupunki, sivuroolissa Etelä-Helsinki ja sen punavihreä kupla.

Näissä puitteissa tehdään iskuja kasariarjen tilanteisiin, joista tosin suurin osa voisi olla monelta muultakin vuosikymmeneltä. Sikäli näytelmä ei ole vain kolme–nelikymppisten näytelmä.

Yhteinen nimittäjä arjen tilanteissa on se, että hakeudutaan noloudesta kohti normaalia. Kotona lapsi meinaa kuolla häpeästä, kun äidillä on paitsi nolo ammatti, vielä nolompia toiveita lapsen kavereille. Kohtalokasta noloutta on se, kun erehtyy ostamaan ”mieskengät” eikä Kesportin uutuuslenkkareita. Seksuaalinen herääminen taas pakottaa pojan kysymään, että jos pornotähti Sarah Young ei kiihota, olenko normaali.

Erityinen kiitos näytelmälle pitää antaa siitä, että se uskaltaa pysähtyä katsomaan tilanteita lapsen silmin. Katsojalla on tilaa kunnolla samastua hetkiin, esimerkiksi siihen, kun pienen mieltä yöllä valvottaa jokin kosmosta suurempi asia.

Jälkiselvittelyjen ja aikuisen näkökulman aikakin toki tulee, mutta ne kohdat ovat vaisumpia. Kun katsoja viedään myös pimeisiin pannuhuoneisiin, näiden hetkien anti on hailea, jos niillä halutaan vain sanoa, että idylleilläkin oli kääntöpuoli.

Välillä tekee jopa mieli kysyä: jos tästä nyt poistetaan kaikki Amigat, joystickit, takatukat, Hyla-maidot, Aku Ankat, Kuponkiuutiset ja viittaukset Napakymppiin, Nils Holgerssoniin, Tšernobyl-leikkeihin ja tabascohaasteisiin, mikä on näytelmän kirkkain ajatus?

Esitys on vääjäämättä ammentanut valtavasti käsikirjoittaja Veikko Nuutisen (s. 1981) ja ohjaaja Lauri Maijalan (s. 1986) omasta lapsuudesta, ja mukaan on takuulla revitty kaverinkaverinkin muistot. Tekijöiden ikä – ammattitaidon rinnalla – taannee sen, että teksti on ajankuvana ehyt ja tilanteet lavalla aidontuntuisia. Juuri tuolta noissa tilanteissa näytti ja tuntui, juuri noin me kaikki ajattelimme.

Katsojana helpoin on rakastaa Pasia, joksi Johannes Holopainen muuntuu. Liikkeet, eleet ja jopa kasvojen puna ovat riipaisevan tunnistettavia, kaivelee Pasi sitten ylpeänä muniaan tai vajoaa opettajan nöyryytyksen jälkeen pulpettiin. Juho Milonoffin Hemmo ei käy ääripäissä, mutta Milonoff näyttelee kaiken enemmän kuin takuuvarmasti.

Jos nyt jotain, niin ehkä näiden herrojen persposkien esittelykiintiö on lopuksi aika täynnä.

Liudan sivurooleja hoitavat Vilma Melasniemi ja Robert Enckell, mutta he muuntuvat niistä jokaiseen ongelmitta. Olisi silti vääryys olla erikseen mainitsematta Enckellin hervotonta lastentarhanopettajaa Sinikkaa. Tältä se meidänkin päiväkodin karmea täti lapsen silmin näytti!

Vaikka kotiin olisi lähtenyt mielellään jonkin nostalgiaa suuremman oivalluksen kanssa, yhtä Pasi was heren ansiota ei tee mieli yhtään aliarvioida. Se on nauru.

Vaikka Pasin kohtalo on surullinen ja katsojaa muistutetaan siitä pitkin matkaa terävien luodinviiltojen avulla, näytelmän läpi virtaa ennen kaikkea nauru, kovin lämmin sellainen. Mikä parasta, kerrankin emme naura toisillemme vaan itsellemme.

Lopulta on silti helpottavaa, ettei tämä jatku ikuisesti. Ei nostalgisointi näyttämöllä eikä varsinkaan kasarilapsuus itsessään.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat