Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Kansallisteatterin Hirttäjät on musta komedia väkivallan olemuksesta

Pohjoisenglantilaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvassa näytelmässä on myös opetus.

Kulttuuri
 
Lauri Meri
Tuomo Manninen
Petri Manninen ja Jani Karvinen 1960-luvun pohjoisenglantilaisina tötterötukkina.
Petri Manninen ja Jani Karvinen 1960-luvun pohjoisenglantilaisina tötterötukkina. Kuva: Tuomo Manninen

Hirttäjät. Suomen Kansallisteatteri, pieni näyttämö. Martin McDonaghin näytelmän suomennos Sami Parkkinen, ohjaus Mika Myllyaho, lavastus Kati Lukka, puvut Tarja Simonen, naamiointi Jari Kettunen. Rooleissa Petri Manninen, Paula Siimes, Alina Tomnikov, Heikki Pitkänen, Esa-Matti Long, Petri Liski, Jani Karvinen, Ilja Peltonen, Timo Tuominen, Kristo Salminen, Samuli Niittymäki, Tero Koponen. ★★★

Hulppeat hiuskuontalot – joissa muotoilun lisäksi merkittävää on haju – saavat Kansallisteatterin esityksessä päähuomion, mutta vuoden 1965 pohjoisenglantilaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvassa mustassa komediassa on myös opetus.

Kuolemantuomio on ehdottoman tuomittava asia, eivätkä kaljakuppiloiden kanta-asiakkaiden omatoimisesti muodostamat katupartiot ole yhtään kunniakkaampi juttu.

Hirtehishuumori kuvastaa paremmin kuin hyvin karmivista tarinoistaan tunnetun Martin McDonaghin Lontoossa viime vuonna kantaesitettyä näytelmää Hirttäjät.

Näytelmä alkaa kuin mikä tahansa television brittisarja. Harry Wade pyörittää vaimonsa ja tyttärensä kanssa pubia, minne kokoontuu joukko naapuruston enemmän tai vähemmän alkoholisoituneita miehiä.

Erikoiseksi tarinan tekee se, että kuolemanrangaistuksen kumoaminen on juuri vienyt Wadelta merkittävät lisäansiot sivutoimisena hirttäjänä.

Näytelmä on täynnä tavallisten rivikansalaisten makaabereja himoja, pyrkimyksiä, pelkoja ja epäilyksiä.

Yksi pohtii keinoja saada osakseen edes rippeet rikollisiin kohdistuvasta huomiosta. Toinen pelkää teini-ikäisen tyttärensä eksyvän väärään seuraan ja löytyvän silvottuna jostain joutomaalta.

Kansallisteatterin muhkeilla peruukeilla varustettu toteutus ei syöksy pää edellä ihmismielen pimeälle puolelle. Kaikkein tärkeintä näytelmän henkilöille on lopulta se, onko tukka varmasti hyvin.

Teatterinjohtaja Mika Myllyahon ohjaus osoittaa kamalimmaksi asiaksi yhteiskunnan rakenteellisen väkivallan, joka saa ihan mukavat ihmiset päätymään pöyristyttäviin tekoihin.

Myllyahon tulkinta tarjoaa yleisölle nautittavan linjakasta näyttelijäntyötä, mutta tekee tarinasta turhan tasapaksun ja hampaattoman.

Petri Mannisen Wade kannattelee taitavasti kokonaisuutta. Jatkuvasti ristiriitatilanteisiin ajautuva monitasoinen persoonallisuus on näyttelijältä todellinen nappisuoritus.

Paula Siimes ja Alina Tomnikov tyylittelevät iskevällä tavalla Waden vaimon ja tyttären rooleissa. Heikki Pitkäsen räikeästi ylilyövä hahmo kapakkaan saapuvana muukalaisena jää asteittaisesta avautumisestaan huolimatta kiinnostavaksi psykologiseksi arvoitukseksi.

Samuli Niittymäki alussa hirteen joutuvana nuorukaisena ja Kristo Salminen lopussa kapakkaan ilmestyvänä Waden entisenä kollegana tekevät ilmeikkään vahvat roolityöt.

Salmisen hiuksistaan erityisen tarkan hirttäjän lisäksi esityksen komiikasta vastaavat ennen muuta Timo Tuominen huonokuuloisena vanhuksena ja Ilja Peltonen hänelle asioita tulkkaavana ryyppykaverina.

Petri Liskin poliisikomisario ja erityisesti Esa-Matti Longin perverssiksi tuomittu apulaishirttäjä jäävät epämääräisen hahmottomiksi tyypeiksi.

Röyhkeämpi ja rujompi ote tekisi hyvää koko esitykselle.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat