Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Työn merkitys on kadonnut ja toimisto on epäinhimillistä pudotuspeliä – Viisi tähteä uutuusnäytelmälle

Toimistotilaan Fleminginkatu 10:een on rakennettu nykypäivän luovaan luokkaan kuuluvien nuorten aikuisten toimisto täynnä todentuntuisia yksityiskohtia.

Kulttuuri
 

WunderKinder. Teater 90 grader. Fleminginkatu 10. Ohjaus Anni Klein. Teksti Johannes Ekholm, dramaturgia Anni Klein, Heidi Soidinsalo. Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo ja Tatu Nenonen, skenografia Laura Haapakangas ja Kristian Palmu. Esiintyjät Edith Holmström, Gogo Idman, Robert Kock, Iida Kuningas ja Markus Riuttu.

★★★★★

WunderKinder

Kirjoittaja: Johannes Ekholm

Ohjaaja: Anni Klein

Paikka: Stage-festivaali

Rooleissa: Edith Holmström, Gogo Idman, Robert Kock, Iida Kuningas ja Markus Riuttu.

Tähdet: 5

Stage-festivaalin aloittava WunderKinder on ihmeellinen esitys. On ihmeellistä, että Helsingin Kalliossa, Fleminginkadulla kytee tällainen voima.

Anni Kleinin ohjaama ja Johannes Ekholmin kirjoittama esitys sijoittuu luovan luokan toimistoon, joka on eräänlainen vankilan ja tehtaan risteytys. Toimiston näennäinen rauha kätkee alleen epäinhimillisen pudotuspelin.

Koneisto valvoo työntekijöitään ja samalla tuottaa koko ajan työelämässä hyödyttömiksi todettujen ihmisten kuolemia. Toimiston rauhallinen ja sliipattu ympäristö on rakennettu verellä ja väkivallalla, jotka purskahtavat näyttämölle silloin tällöin tai näkyvät kadulla, jossa vartija hakkaa talonmiestä.

Osoitteeseen Fleminginkatu 10 on rakennettu nykypäivän luovaan luokkaan kuuluvien nuorten aikuisten toimisto. Todentuntuiset yksityiskohdat seuraavat toistaan: on työntekoon sparraavin lausein itsensä tatuoinut mies ( Markus Riuttu ), joka kulkee tasapainoskootterilla, on meditaatiota ja itsensä kuuntelemista harjoittava nainen ( Edith Holmström ) sekä laiskuutensa epätoivon ilmausten ja laiskan älyllistämisen taakse piilottava nainen ( Iida Kuningas ). Hahmot liikkuvat näyttämöllä harkitussa koreografiassa, jossa arkisista liikeradoista tulee surrealistisia.

Hahmoista löytyy tarttumapintaa jokaiselle. Esitys on myös kuorrutettu työelämästä kertovilla biiseillä.

Olennaista on, että kaikilla näyttelijöillä on kasvoillaan naamio. Ja vaikka heidän liikeratansa vaikuttavat hämäävän inhimillisiltä, muistuttavat hahmot sulavuudessaan enemmän Sims-pelin hahmoja kuin inhimillisiä olentoja.

Hahmot puhuvat sloganeilla, heidän puheensa on pikemminkin jonkinlaista taustahälyä tai ulkoapäin ohjelmoitua puhetta. Mainossloganeiden, filosofisten sitaattien ja tietokonehahmojen puheen sekoitus on tahmainen vyyhti, joka kietoo katsojan kuin vaivihkaa tiukkaan otteeseen, josta irrottautuminen on mahdotonta.

Ja miten taitavaa näyttelemistä esitys tarjoaakaan! Jo yksin Robert Kockin esittämän talonmiehen väsynyt katse on teatterivierailun arvoinen. Työmies on joutunut kolmikymppisten orjaksi. Hän kantaa heille Foodoran ruuat, siivoaa työelämän pudotuspelissä hävinneen, itsemurhaan päätyvän miehen veriset jäljet, raahaa ruumiin pois ja korjaa roskat. Ja sama toistuu uudelleen ja uudelleen.

Naamion avulla esiintyjät liikkuvat koko ajan tietokonepelihahmon ja ihmisen rajalla. Ja näyttelijöiden täydellistä koreografiaa seuratessaan alkaa mieleen hiipiä kauhu. Tuskin mitään eroa enää onkaan.

Heidi Soidinsalon äänisuunnittelulla on tärkeä osansa siinä, miten piinallisesti jokainen yskäisy, hipaisu, kurlaus ja nielaisu kuuluu. Kaikki on työn käytössä, joka ikinen ruumiillinen toiminto ja ähkäisy. Yhteiskunta-analyysi porautuu solutasolle saakka, kaikki on kaapattu koneiston käyttöön, aivan kaikki.

Kun Kuninkaan esittämä hahmo tekee irtioton, hän päätyy laulamaan Frozenin biisiä. Koneisto on jo aikoja sitten kaapannut yhteiskuntakritiikin ilmaukset käyttöönsä. Nyt se on kaapannut myös kaiken muun, naiiviudesta ja lapsuuden haaveista lähtien.

Esityksen hivuttamalla etenevä, hienoinen epämukavuus tekee esityksestä vaativampaa ja huimasti palkitsevampaa kuin tyyli, jossa yritettäisiin sanoa vakavia asioita viihdyttämällä.

WunderKinder pakottaa katsomaan työelämää hyvin, hyvin läheltä, jokaista kyynistä katsetta myöten. Mikrotasolle porautuminen on palkitsevaa. WunderKinder hajottaa ja kiteyttää yhtä aikaa.

Yhtäläisyyksiä tekisi mieli vetää vaikkapa saksalaisen Vegard Vingen ja Ida Müllerin robottimaista ihmiskuvaa ja raakaa yhteiskunta-analyysia yhdistäviin berliiniläisteatteri Volksbühnen esityksiin.

Sukupolvista puhuminen voi olla väsynyttä, mutta silti, ainakin jollain tasolla WunderKinder linkittyy mielessäni moniin 1980-luvulla syntyneiden teatteritekijöiden kykyyn tehdä yhtä aikaa viihdyttävää ja samalla yhteiskunnan rakenteisiin porautuvia esityksiä. Pelkkä asioiden näyttäminen ei enää riitä. Rakenteiden kritiikin on mentävä pidemmälle. Ja niinhän se menee.

Gogo Idmanin itsemurhaan päätyvä harjoittelija on ainoa, joka tuntuu todella uskovan siihen, mitä toimistossa tehdään. Hänessä on vielä jonkinlaista vilpitöntä uskoa ja toivoa jäljellä. Siten esityksen piikki ei niinkään osu nykyisen työelämän kannattajiin vaan niihin ihmisiin, jotka näkevät sen toivottomuuden, mutta ovat päättäneet olla voittajia.

Menestyjiä eivät olekaan ne, jotka uskovat järjestelmään van ne, jotka eivät usko siihen, mutta haluavat pärjätä.

WunderKinderin visio on hyytävä, mutta se esittää ratkaisun, joka on yhtä kova, ehdoton, perfektionistinen ja pedantti kuin koko ihmeellinen esitys.

WunderKinder todella lyö palleaan, ja lujaa. Se lyö kaikkia meitä, joilla on valinnanvapauden myötä vastuuta. Esityksen loppupuolella Iida Kuninkaan esittämä hahmo lukee uusvasemmistolaisia kaikuja sisältävää manifestia siitä, että ihmisten pitäisi vapauttaa itsensä. Sanat ovat kuitenkin vain sanoja, jos niihin ei liity toimintaa. Pitää uhrata itsensä, ei seivata. Vaikka nuo sanat olisivatkin voimattomia jonkun suussa, se ei tarkoita, etteivät ne olisi totta.

Teoksen skenografiasta vastaavat Laura Haapakangas ja Kristian Palmu.

Katri Naukkarinen
WunderKinderin ihmiset ovat koko ajan tietokonepelihahmon ja inhimillisen olennon rajamailla.
WunderKinderin ihmiset ovat koko ajan tietokonepelihahmon ja inhimillisen olennon rajamailla.
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat