Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Tällainen on helsinkiläisversio Shrek-hirviön tarinasta – musikaali tarjoaa upeita kohtauksia ja pieruhuumoria

Kaupunginteatterin jättimusikaali sortuu halpaan hupailuun homojen kustannuksella, vaikka tarkoitus on iloita erilaisuudesta

Kulttuuri
 
Tapio Vanhatalo
Kaupunginteatterin vihreää jättiä, Shrekiä, näyttelee Petrus Kähkönen (toisessa miehityksessä Jon-Jon Geitel). Kerkeäkielisenä Aasina nähdään mainio Matti Leino.
Kaupunginteatterin vihreää jättiä, Shrekiä, näyttelee Petrus Kähkönen (toisessa miehityksessä Jon-Jon Geitel). Kerkeäkielisenä Aasina nähdään mainio Matti Leino. Kuva: Tapio Vanhatalo

Musikaali Shrek. Helsingin kaupunginteatterin Peacock-teatterissa. Käsikirjoitus ja laulut David Lindsay-Abaire, musiikki Jeanine Tesori. Ohjaus ja suomennos Kari Arffman, kapellimestari Risto Kupiainen, koreografia Jyrki Karttunen, lavastus Samuli Halla, puvut Anna-Leena Kankaanpää ja Tuovi Räsänen. Ensi-illan päärooleissa Petrus Kähkönen, Anna-Maija Tuokko, Matti Leino, Antti Timonen.★★★

Kun Shrek tuli valkokankaille vuonna 2001, sen tekijät varmaan ajattelivat, että animaation diktaattoriteema ja erilaisten vakava kurmoottaminen on jo kaukaista historiaa. Kolmannen valtakunnan bisneksiä. Jotain niin absurdia, että sen voisi jo upottaa hyväntuuliseen satuunkin.

Shrek

Kirjoittaja: Käsikirjoitus ja laulut David Lindsay-Abaire, suomennos Kari Arffman

Laji: Musikaali

Ohjaaja: Kari Arffman

Kesto (min): 160 min.

Paikka: Helsingin kaupunginteatteri Linnanmäen Peacock-teatterissa

Rooleissa: Ensi-illan päärooleissa Petrus Kähkönen, Anna-Maija Tuokko, Matti Leino, Antti Timonen, toinen miehitys mm. Jon-Jon Geitel, Laura Alajääski, Kari Arffman.

Musiikki: Jeanine Tesori

Tähdet: 3

Vähänpä tiesivät. Taas kerran kävi niin, että tosielämä on satuakin uskomattomampaa.

Nyt, syksyllä 2016, Helsingin kaupunginteatterin lavan kaikki tapahtumat saavat suoran yhtymäkohdan uutisiin, joita päivittäin saamme seurata mediasta.

Kuten alkuperäisessä animaatiossakin, myös musikaalissa erilaiset ja siksi niin ärsyttävät satuolennot sysätään suolle, pois näkyvistä. Lordi Farquaad julistaa pokkana, että oudot eivät ole tervetulleita virheettömään elämäämme. Pum pum pum, hän pistelee kohti lähimmäisiään.

Suolla erakkona asuva Shrek hermostuu hänkin. Jätti haluaa rakentaa ympärilleen korkean muurin, jotta saisi olla rauhassa maailman melskeiltä.

Kaikki ne erilaiset, ”hipit, hipsterit ja friikit”, päättävät toimia. He liehuttavat vapauden symboliaan, auringonkukkalippua, ja hakevat oikeutta iloisesti tanssien.

Katsoja voi vetää tästä kaikesta suorat vertaukset tosielämään: Donald Trumpiin, rasisteihin, pakolaisiin, seksuaalivähemmistöihin, mielenosoituksiin. Näitähän riittää.

Ilmeisiä yhteyksiä ei silti mitenkään alleviivata, onneksi. Shrekin suomentaja ja ohjaaja, kaupunginteatterin tuleva johtaja Kari Arffman, on tehnyt valinnan jättää tuon ilmeisimmän teatterikeinon käyttämättä. Yhtään leijonaristiä ei nähdä, ainoatakaan Trump-viittausta ei kuulla. Ne tajuaa ilmankin.

Antti Timosen ilmeikkäästi polvillaan esittämä, pienikasvuisuudelleen kompensaatiota etsivä Farquaad vain vähän ojentelee kättään yläviistoon. Hahmo on yhtä ilkeä ja naurettava kuin esikuvansa.

Broadway-musikaalista suomalaiskatsojille muokatulla Shrek-musikaalilla on kirkas sanoma ja opetus, joka istuu kuin nakutettu tähän(kin) hetkeen: erilaisuus on voimavara. Sanoma kirkastuu varsinkin loppua kohden, kun musikaalin tarina syvenee ja tempaisee mukaansa.

Tuo kaikki on jäädä kuitenkin ensin suoranaisen puskafarsseilun alle. Arffman on yrittänyt olla suomennoksessaan mahdollisimman nokkela ja näppärä. Monesti sanailu onkin osuvaa ja hauskaa, mutta toisinaan heitot ovat nolostuttavan halpoja.

Esimerkiksi Salkkareilla, herpeksellä ja v-alkuisilla sanoilla leikittelevä sanakikkailu liikkuu koko ajan siinä rajalla, onko se sopivaa kouluikäisille, joille musikaalia suositellaan. Raja jää juuri ja juuri ylittämättä.

Mutta sitä on vaikea ymmärtää, miksi Kaupunginteatterin lavalla taas kerran pari hahmoa äityy esittämään karikatyyrimäistä homohahmoa. Kiekuva puhe, keimailevat elkeet. Äh. Halpaa, tyhmää.

Johan erilaisuus on tapetilla hyvinkin näkyvästi, satuolentojen kautta: on ruma ankanpoikanen, ristiin pukeutuva iso paha susi, puinen pikkupoika Pinokkio. Eivätkö ne riitä?

Erilaisuudesta piti iloita, mutta parilla pienellä ratkaisulla erilaisuudesta tehdään pilkkaa. Hyväntahtoisesti varmasti, mutta onhan tämä jo... nähty.

Pieruhuumorilla leikitellään laajasti kuten alkuperäisessä animaatiossakin. 15 vuotta sitten se tuntui jopa tuoreelta, nyt en ole enää ihan niin varma.

Mutta kyllä prinsessan ja hirviön piereskely tuntui yleisöä ensi-illassa naurattavan isostikin. Varsinkin aikuisia miehiä.

Jos ei liiaksi takerruta muutamiin ontuviin yksityiskohtiin pahvisista kulisseista pikkunäppärään sanailuun, niin onhan Shrek kokonaisuudessaan hyvä musikaali.

Joukkokohtaukset ovat upeata katsottavaa kaikessa värikkäässä visuaalisuudessaan, koreografiat ovat kekseliäitä ja näyttäviä, laulu toimii kautta linjan valtavan hyvin. Tämän taidokkaampaa musikaalilaulamista ei tämän valtakunnan lavoilta löydy.

Rooleissa eritoten Matti Leino Aasina ja Anna-Maija Tuokko Fionana saavat pistää peliin kaiken osaamisensa, ja sitähän heillä riittää.

Aasilla lanne liikkuu koko ajan öljyttynä, jutut ovat vähän levottomia ja alati jatkuvia.

Tuokko on yksinkertaisesti huikea. Räiskyvänä Fionana hän saa esitellä loisteliasta äänenkäyttöään, oivia koomikon kykyjään sekä steppi- ja kabareetanssijan taitojaan. Aina kun Tuokko tulee lavalle, musikaali syttyy uuteen eloon.

Hauskaa, ronskia, säpäkkää, täydellistä. Siinäpä meillä uuden ajan prinsessaesikuva.

Petrus Kähkönen ei saa päähahmo Shrekin kanssa lainkaan niin laajoja ilmaisuvapauksia. Hahmo jää kumman vaisuksi, jopa apaattiseksi. Tämäkö muka päähenkilö?

Kaupunginteatterin Shrek ei ole pelottava, ei jättimäinen, ei edes sympaattinen, vaikka periaatteessa sen pitäisi olla tätä kaikkea. Mutta hyvin tämä hirviö laulaa, aijai.

Shrek-musikaali sai ensi-iltansa vuonna 2008 Broadwaylla. Siitä ei ole koskaan noussut samanlaista klassikkoa kuin animaatiosta, josta on parin vuoden kuluttua tulossa jo viides osa.

Broadwaylla musikaali käväisi vain vuoden ajan, vaikkakin sittemmin se on kiertänyt ahkerasti ympäri maailmaa.

Syynä voi olla se, että sävellyksellisesti musikaali on sillisalaattimaista peruskauraa. Kaikkien tuntemia klassikkolauluja siitä ei ole oikein koskaan noussut. Komediallinen musikaali ei ole myöskään mitenkään syvällinen, pohdiskeleva saati moniulotteinen.

Mutta erittäin viihdyttävä ja hauska Shrek-musikaali kyllä on. Kepeää pieruhuumoria koko perheelle, koko rahalla, taitavasti toteutettuna.

Opetus sinkoutuu esiin naurun keskeltä hyvin helposti.

Tapio Vanhatalo
Anna-Maija Tuokko on uuden ajan prinsessa – ronski, hauska, röyhtäilevä ja piereskelevä Fiona.
Anna-Maija Tuokko on uuden ajan prinsessa – ronski, hauska, röyhtäilevä ja piereskelevä Fiona.
Tapio Vanhatalo
Dulocin satuolennot saavat erilaisuutensa vuoksi lähtöpassit lordi Farquaadilta. Emilia Nymanin esittämä makeishaltijatar ja piparkakkupoika yrittävät nostaa masentuneen Pinokkion (Kai Lähdesmäki) itsetuntoa.
Dulocin satuolennot saavat erilaisuutensa vuoksi lähtöpassit lordi Farquaadilta. Emilia Nymanin esittämä makeishaltijatar ja piparkakkupoika yrittävät nostaa masentuneen Pinokkion (Kai Lähdesmäki) itsetuntoa.
Tapio Vanhatalo
Lordi Farquaad (Antti Timonen) on pieni, ilkeä lordi, joka yrittää haalia lisää valtaa hankkimalla itselleen prinsessan.
Lordi Farquaad (Antti Timonen) on pieni, ilkeä lordi, joka yrittää haalia lisää valtaa hankkimalla itselleen prinsessan.
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat