Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

WHS-teatterin Cutting Edge pudottaa päitä ja pohtii ihmisyyttä

Aavemaisesta läpitunkevaan polveileva äänimaisema täydentää raportin mestauksen merkityksestä ihmiskunnan historiassa – ja nykyisyydessä.

Kulttuuri
 
Taika Dahlbom
Kalle Nio
Cutting Edge -esitys ei päästä katsojaa helpolla.
Cutting Edge -esitys ei päästä katsojaa helpolla. Kuva: Kalle Nio

Teatteriarvostelu Helsingin juhlaviikot. Cutting Edge Alminsalissa. Ohjaus Kalle Nio, esiintyjät Inês Campos, Vera Selene Tegelman, Jukka Tarvainen.

Tyhjä näyttämö, etureunassa jalustalla tuntematon kipsipää. Se katkeaa yhdellä miekaniskulla ja pirstaloituu mäjähtäessään lavalle. Esiintyjä käärii sen muoviin kuin käärinliinoihin, kantaa sen sylissään pois näyttämöltä.

Cutting Edge

Laji: nykysirkus, teatteri

Ohjaaja: Kalle Nio

Paikka: Alminsali

Rooleissa: Inês Campos, Vera Selene Tegelman, Jukka Tarvainen

Helsinkiläisen WHS-teatterin Cutting Edge aloittaa pudottamalla pään – tilanne, jossa monikaan katsoja ei ole eläessään ollut, eikä tule toiste olemaan. Viime vuosina olemme kuitenkin tottuneet näkemään uutisia, joissa mestauksesta puhutaan. Tässä mielessä elämme jälleen mestausten aikaa, paluuta Ranskan vallankumoukseen tai Elisabet I:n Englantiin. Meille mestaus on kuin satua kaukaisista paikoista tai ajoista, kunnes se tapahtuu omien silmien edessä – vaikkakin sadunomaisesti, lavalla, kipsipäälle.

Hätkähdyttävä alkumaalaus, lopullisuuden kuva sävyttää koko loppuesityksen. Cutting Edge kertoo yhdenlaisesta kuolemasta, erityislaatuisesta perinteestä, jossa henkilö tapetaan leikkaamalla kaula katki. Se aloittaa mestauksen historian marssittamalla lavalle historiallisia mestauskuvaelmia toisensa perään, näkökulmasta toiseen, tunnetilasta kolmanteen, kunnes katsoja joutuu kysymään itseltään, mitä minä tästä ajattelen. Miksi me olemme näin?

Cutting Edge käy rajaa visuaalisen teatterin ja nykysirkuksen välillä valikoimalla sekä teatterista että sirkuksesta esitykseen sopivimmat puolet. Sirkuksesta on valittu klassisia illuusioita ja karnevaali, kuoleman halveksunta, kehollisuus. Teatterista puolestaan tarinankerronta.

Esiintyjien harvat vuorosanat kertovat, mitä kehon kautta ei voi, keho näyttää, mitä sanoilla ei voi. Esiintyjien yhtenäinen ilmaisu luo virtuoosimaisen äänimaisema-, valo- ja lavastussuunnittelun muodostaman kehyksen sisään eläväisiä näkymiä pään katkomiseen.

Näkymät etenivät historiallisesta nykyisyyteen ja takaisin, vielä kauemmas inhimillisyyden historiaan. Kohtaukset ankkuroitiin historiallisiin tai nykyisiin hetkiin ja tunnelmiin erityisesti puvustuksen avulla. Kapinanpunainen Che Guevara -t-paita toimi tanssijan kasvoina kohtauksessa, jossa kaiveltiin mestauksen kuvia pop-kulttuurista ja kauhuelokuvien maailmasta moottorisahoineen päivineen. Se kysyi, näemmekö kuolleen kasvoissa miehen vai legendan.

Äänimaisema, valosuunnittelu, esityksen päälle heijastetut videoteokset ja lavastus loivat kokonaisvaltaisesti vangitsevia illuusioita. Läpinäkyvä vihannespussimuovi muuntui valojen ja äänen avulla väliin läpinäkymättömäksi seinäksi, väliin käärinliinaksi, väliin meren aalloiksi.

Ääni-, valo- ja videomaailman toisiinsa liukenevista tunnelmista huolimatta kohtaukset asettuivat peräkkäin toisistaan irrallisina etenkin teoksen alkupuolella. Mestauksen idea ei luonut kerronnallista kaarta. Näkökulmat jäivät heitoiksi, mikä on ehkä myös kommentti ajastamme. Googlaamalla saa nopeasti käsityksen asioiden monista puolista, mutta se on silti pintaraapaisu, käsityksen hetki, josta puuttuu syvempi ymmärrys.

Voiko mestausta ymmärtää?

Kohtauksien irrallisuuden tuntuun vaikutti myös ohjauksen laahaavuus, joka toisaalta antaa katsojalle aikaa pohtia jo teoksen edetessä. Cutting Edgen puhuvat päät kieltäytyvät antamasta helppoja vastauksia – eivätkä kysymyksetkään ole helppoja. Yksi kysymyksistä on, onko oikein tuoda mestaus näyttämölle esteettiseksi elämykseksi. Sama kysymys kiertyy katsojaa kohti: miksi halusit tulla katsomaan?

Hidastempoisuus muuntuu teoksen edetessä toiston estetiikaksi. Se huipentuu, kun lava lähtee leijumaan, muuntuu ensin kohtalon keinuksi ja myöhemmin liukuhihnaksi, joka suoltaa ruumiita kuoleman kentälle, joukkohautaan aseteltaviksi.

Cutting Edge vyöryttää näkyviin inhimillisyydestä kaikuja, joita mieluiten emme kuuntelisi.

Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Luitko jo nämä?

Uusimmat