Tarkista selaimen asetuksista, että JavaScript ja evästeet ovat käytössä.

Mikäli JavaScript on käytössä, mutta jokin selainlaajennus estää sen lataamisen, poista selainlaajennus käytöstä.

Q-teatterin Kevyttä mielihyvää on tyylikäs ja etäinen

Näyttelijät ovat Q-teatterille tuttua huippukorkeaa tasoa.

Kulttuuri
 
Pate Pesonius
Tommi Korpela on Alpo, joka on eksistentiaalisesti hukassa.
Tommi Korpela on Alpo, joka on eksistentiaalisesti hukassa. Kuva: Pate Pesonius

Kevyttä mielihyvää Q-teatterissa. Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Hietala, dramaturgi Jani Volanen, lavastus- ja valosuunnittelu Jani-Matti Salo, äänisuunnittelu Johanna Storm, pukusuunnittelu Pirjo LiiriMajava. Rooleissa Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Jani Volanen, Jussi Nikkilä, Pia Andersson. ★★★

Kaksi vuotta sitten Q-teatterissa sai ensi-iltansa Antti Hietalan Ihanat ihmiset. Nyt ensi-iltaan tullut Kevyttä mielihyvää muistuttaa sitä monella tavalla, ultratyylikkäästä näyttämökuvasta lähtien.

Jani-Matti Salon lavastus kertoo näytelmästä jo ennen kuin yhtään repliikkiä on lausuttu: se on tätä päivää kaikessa vaaleudessaan, hillitty ja kliininen. Ja kun näytelmä sitten alkaa, luo vuoroin punaisena ja kirkkaana palava suuri pyöreä valaisin merkkivalon kohtauksiin, jotka on viipaloitu samalla lailla tarkkarajaisen toistuviksi kuin kehysmäisen seinärakenteen reunat.

Ihanista ihmisistä tuttua on myös teemoissa: moniselitteisyyttä ja arvoituksellisuutta, vierautta toisen edessä. Keitä olemme, olemmeko ketään?

Keskiössä on Tommi Korpelan näyttelemä Alpo, jota painaa ongelma, johon hän ei voi hakea apua lääkärikollegoiltaan. Todellisuus on manipulaatio, Alpo ajattelee, on ajatellut lapsesta asti: Meitä ei ole, olemme kuin avaruudessa kiitävän kiteen sisällä, kyvyttömiä ymmärtämään missä ja keitä olemme.

Tähän tuskaiseen olemassaolon ongelmaan Alpo etsii apua hypnoositerapeutti Oonalta ( Pia Andersson ). Elämän muut tärkeät ihmiset eivät ymmärrä, ei Minna Haapkylän esittämä vaimo Birgitta eikä veli Robert ( Jussi Nikkilä ). Jotain merkittävää Alpo hypnoosissa löytääkin, mutta – riittääkö se?

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Hietala asettaa näyttelijät lavalle kohtauksiin kerta toisensa jälkeen: asiat kertautuvat, todellisuus, tai ”todellisuus” toistuu vain hiukan muuttuen.

Aivan kuten Ihanien ihmisten kohdalla, ei tästäkään näytelmästä ole syytä paljastaa etukäteen liikaa. Jotakin kuitenkin. Mitä esimerkiksi nimi, Kevyttä mielihyvää, tarkoittaa? No, se on makea jälkiruoka, jota Alpon tekee mieli hypnoosin jälkeen. Myös sanapari, jolla Alpo kuvaa mielentilaansa.

Jälkiruoka, mielentila: eivät ehkä merkitseviä itsessään, vaan tulkinnan, ja ennen kaikkea toiston kautta. Niin on näytelmässä laita kaiken muunkin kohdalla.

Tai no, melkein kaiken.

Näytelmän dramaturginakin toimineella Jani Volasella on kaksoisrooli erikoisena Tuomona sekä tanskalaisena illusionistina Jan Hellesøena. Ja Volanen napsauttaa sormiaan – vain kerran. Se merkitsee.

Volanen tekee lakonisen, hieman uhkaavan roolinsa pistämättömällä tavallaan, yleisö nauraa jo hänen ilmeelleen, saati sitten tavalleen asettaa sanat peräkkäin ja painottaa ne.

Kaikki muut näyttelijät ovat niinikään pistämättömiä, täydellisiä tekisi mieli sanoa. Alpon ahdistus ei tule näkyviin epätoivoisina eleinä, se yksinkertaisesti on Korpelan olemuksessa; siinä miten hän kävelee, istuu, katsoo.

Minna Haapkylän pisteliään energinen Birgitta murtuu muutaman herkullisen kerran epätoivoon ja raivoon. Jussi Nikkilän suomenruotsalaisittain suomea murtava Robert on hieno, hieno: sekä nonchalantti että täynnä tunnetta. Ja Pia Andersson Alpon maailman muuttavana Oonana: hänestä on juuri oikealla tavalla mahdoton saada otetta. Oikein hyvä ihminen? Vai jotain muuta?

Pate Pesonius
Q-teatterin esityksessä Kevyttä mielihyvää näyttelevät Jussi Nikkilä, Minna Haapkylä, Jani Volanen, Pia Andersson ja Tommi Korpela.
Q-teatterin esityksessä Kevyttä mielihyvää näyttelevät Jussi Nikkilä, Minna Haapkylä, Jani Volanen, Pia Andersson ja Tommi Korpela.

Täydellistä siis, melkein. On vain niin, että tekstissä kyllä riittää vihjeitä ja teemoja, mutta mitään kaikenläpäisevää oivallusta ei tunnu välittyvän. Komeaa ja kaunista teatteria, väkevääkin. Mutta mitä sitten?

Hietalan esittelemä maailma on niin etäinen, että siihen yhdeksi pelastus- tai selitysmalliksi asetettu rakkauskin muuttuu epäilyksenalaiseksi. Onko edes rakkaus totta?

”Rakkaus. Oh mama”, sanoo Robert alistuneeseen sävyyn.

Lopussa soiva Massive Attackin Paradise Circus sentään sanoo: rakkaus on synti juuri niille, joilla olisi siihen suurin kyky.

Kaikki pakkautuu ja palautuu Alpoon. Kun hän epäilee ettei tätä kaikkea ympärillämme ehkä edes ole, on tietenkin oikein, että myös näyttämöllä on kaunista, kylmää, outoa.

Mutta kuten Alpo, kaipaa katsojakin itseensä tunnetta. Jonkinlaista.

Pate Pesonius
Tommi Korpela on Alpo, joka on eksistentiaalisesti hukassa.
Tommi Korpela on Alpo, joka on eksistentiaalisesti hukassa.
Tämä aihe on kiinnostava, haluaisin lisää tällaisia uutisia!

Kiitos mielipiteestäsi!

Uusimmat