Amppa, pian 19, Vantaa:

"Olin 14, kun asiat menivät parissa kuukaudessa hirveään sotkuun.

Minua kiusattiin koulussa. Se väheni vasta kun löysin ystävän, Sannan. Aloin liikkua Sannan ja hänen kavereidensa kanssa Korson suunnalla. He ryyppäsivät ja lintsasivat, osa käytti huumeita.

Minun taas piti tulla kymmeneksi kotiin viikonloppuisinkin. Korsosta kotiin oli tunnin matka. Se suututti. Aloin lintsata ja juoda. Kerran en tullut yöksi kotiin.

Kotona tuli kränää. En puhunut mitään. Olin niin vihainen. En totellut, en mennyt kouluun, en välittänyt. Menetin kännykän ja bussikortin.

Katosin pariksi viikoksi. Asuin kavereilla. En tarvinnut rahaa, sillä kavereiden kotona oli ruokaa. Heidän vanhempiaan ei juuri näkynyt.

Opettaja sattui näkemään minut Korsossa ja vei minut Vantaan vastaanottokotiin. Lähdin sieltä kuukaudeksi omille teilleni.

Jouduin takaisin vastaanottokotiin, ja sossuni sanoi, että lähdet puolen tunnin kuluttua Haminaan. Olin vihainen. Minulle oli luvattu, että saan jäädä Vantaalle.

Haminan paikka oli suljettu laitos, johon nuoret viedään huumekatkaisuun. En tiedä, miksi jouduin sinne. En käyttänyt huumeita. Kerran yksi narkkari yritti kuristaa.

Sossuni oli luvannut, että jos käyttäydyn, pääsen takaisin Vantaalle. Yritin olla kiltti. Sitten sossu soitti ja kertoi, että menenkin ryhmäkotiin Hollolaan. Suutuin hirveästi. Minulle oli taas valehdeltu.

Hollolassa koulussa tuli hankaluuksia. Lintsasin, löin rehtoria, kännäsin. Kerran minulla oli 72 tuntia jälki-istuntoja. Toisaalta minua syytettiin myös asioista, joita en ollut tehnyt. Ei enää kiinnostanut, mitä minulle tapahtui. En luottanut keneenkään.

Puolen vuoden kuluttua päätin, että nyt riittää. Karkasin Hollolasta Vantaalle. Piileskelin tuttujen luona neljä kuukautta. Sitten sain kaverini kautta viestin, että soita uudelle sossulle. Hän pyysi käymään ja lupasi, ettei minua oteta kiinni.

Uusi sossu oli ensimmäinen ihminen, joka kysyi, mitä minä haluan ja miksi olen siinä tilanteessa, vaikka kotini on hyvä, eikä minulla ole huumetaustaa eikä rikosrekisteriä. Sanoin, etten tiedä itsekään.

Kerroin, että haluan asua Vantaalla, mutta en kotona. En halunnut tavata vanhempiani. Sain paikan ryhmäkodista. Siellä alkoi mennä hyvin.

Suoritin vuodessa kaksi luokkaa ja sain peruskoulun päättötodistuksen. Sen keskiarvo on 8,5.

Perhekoti ja sossu järjestivät tapaamisen perheen kanssa. Puhuimme äidin kanssa. En ollut enää vihainen, sillä minulla oli mitä halusin: olin Vantaalla ja sain kulkea aiempaa vapaammin.

Aloin käydä kotona. Kun sain peruskoulun loppuun, päätin palata kotiin. Olin 17-vuotias. Luotin, että minut otetaan vastaan. Siitä on nyt melkein kaksi vuotta.

Aloitan syksyllä autoalan opinnot. Asun poikaystäväni kanssa ja käyn töissä. Vanha kaveripiirini on kadonnut. Harva heistä on saanut elämästä kiinni.

Minulla alkoi mennä paremmin, kun joku luotti minuun ja kysyi, mitä minä haluan.

Koulukiusaaminen oli yksi syy siihen, että minulle kävi näin. Kotiintuloajat olisivat voineet olla vapaammat. Mutta kun asiat alkoivat mennä huonosti ja olin niin vihainen, mikään ei olisi auttanut.

Äiti syyttää kaveriani Sannaa. Mutta se olin minä, joka teki ne kaikki jutut."

Ampan äiti Päivi:

"Ampan murrosikä oli kuin pahaa unta, hirveää mustaa. Hän alkoi lintsata ja valehdella. Hän ei enää hyväksynyt sääntöjä. Oma lapsi katosi. Hänestä tuli mykkä, musta möykky, josta huokui pyhä viha.

Hain apua perheneuvolasta, lastensuojelusta, poliisilta. Turhaan. Sitten pyysin lastensuojeluviranomaisia ottamaan Ampan huostaan.

Olin koko ajan yhteydessä viranomaisiin ja tekemässä päätöksiä Ampan sijoittamisesta. Hänet piti saada laitokseen, jotta karkailu- ja juomiskierre saadaan poikki.

Kun hän oli kateissa, soitin hänelle joka päivä monta kertaa. Kerran hän vastasi. Kerroin, että meillä on kova hätä hänen vuokseen. Sanoin myös, että etsin sinua niin kauan että löydän. Olen viimeinen, joka antaa periksi.

Uuden sosiaalityöntekijän mukaantulo oli tärkeä käänne. Hän sai houkuteltua Ampan esiin. Hän arveli, että vaikeuksien takana oli ikävä kotiin. En ollut nähnyt sitä.

Perhekodin kautta pääsin tapaamaan Ampan. Hän alkoi käydä kotona ja muutti lopulta kotiin.

Meillä kaikilla oli ollut ikävä. Nyt meillä on taas hyvät välit.

Amppa on sosiaalinen ja empaattinen tyttö. Empaattisuus on kuulemma yhteistä kilteille tytöille, jotka joutuvat väärään seuraan. He alkavat hoitaa niitä, joilla menee huonosti. Monet ammattilaiset sanoivat, että Amppa on helposti vietävissä.

Huomasimme, että lastensuojelussa on monentasoisia hoitopaikkoja ja työntekijöitä. Vastaanottokoti, johon Amppa joutui ensin, oli ihan turha. Jotkut sosiaalityöntekijät valehtelivat. Asioista oli kuulemma keskusteltu Ampan biologisen isän kanssa. Hän oli kuollut vuosia sitten.

Toisaalta vastaan tuli myös sosiaalityöntekijöitä, joilla oli näkemystä ja aito halu auttaa.

Olimme mieheni kanssa päättäneet, että emme anna periksi. Sosiaalityöntekijä oli samaa mieltä. Hän sanoi, että jos vanhemmat nostavat kädet ylös, nuori luisuu syvälle. Niin kauan kuin vanhemmat jaksavat, nuorilla on toivoa."

Ampan ja Päivin nimet on muutettu.