Juorun mukaan muuan juorutoimittaja kirjoittaa paljastusjuttuja rinnat paljaana. Olenkin aina miettinyt, miksi jotkut ihmiset haluavat kahvilan tai avokonttorin sijaan tehdä töitä suljetun oven takana, yksin pienessä kopissa. Nyt tiedän.

Kerran kävi niin, että osuin elokuvateatterin päivänäytökseen aivan yksin. Mietin kuumeisesti, miten käyttäisin tämän tavattoman vapauden hyödykseni. Arvaatte kai: pieraisin. Kutsuttakoon vapauden saturaatiopisteeksi tätä hetkeä, jolloin lisääntyvää vapautta ei pysty enää erityisemmin hyödyntämään.

Kun siis jatkossa joku ihminen kertoo kaipaavansa työtilaltaan yksityisyyttä, arvelen hänen työskentelevän piereskellen ja nakuillen. Minä en ole koskaan kaivannut yksinoloa, vaan viihdyn parhaiten, kun ympärillä on työteliäs kuhina ja pulina. Yliopistolla minut laitettiin koppiin ja seurauksena oli verkkaan värähtelevää tietokoneruutua lasittunein katsein tuijottava zombie.

Ihminen kaipaa toki jonkin verran yksityisyyttä, mutta sitä varten ei tarvitse asua, saati työskennellä yksin. Varmasti jos on tottunut sulkeutumaan omaan koppiin, tuntuu vauhkolta olla ihmisten ilmoilla. Sitä on vähän niin kuin vastavapautunut vanki. Mutta kuitenkin ihmiselle joukossa eläminen on ihan lajinmukaista. Suosittelen.

Tiedän, että joissakin firmoissa avokonttoriin on päädytty, jotta työnantaja voi paremmin tarkkailla työntekijöiden työntekoa. Väärin ajateltu. Itse en useinkaan työtä tehdessäni näytä ahkeralta. Voidakseni keskittyä kuuntelemaan, minun täytyy saada tehdä käsilläni jotain, esimerkiksi piirrellä tai pelata pasianssia. Mikäli joudun istumaan paikallani hiljaa, latvassa ei liikahda lehtikään.

Tiedoksi siis vain kaikille nuoruuteni opettajille: silloin kun näytin siltä, etten kuuntele, kuuntelin ja päinvastoin. Aivoni toimivat, jos saan käppäillä edestakaisin sekä silloin, kun makaan selälläni silmät kiinni. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi en voisi aikuisena tehdä työtä siinä asennossa kuin haluan. Tuloksestahan minulle on aina maksettu, ei työtuolissa vietetystä ajasta tai työnteon näyttelemisestä.

Avokonttori voikin olla vaikein sellaisille ihmisille, jotka eivät pysty hetkeksikään irtaantumaan siitä ajatuksesta, että heitä katsotaan. Jatkuva poseeraaminen taatusti kuluttaa ihmistä. Tietäkää kuitenkin, että vetäessänne oven perässänne kiinni, kuvittelen teidät riisuuntumassa. Itse asiassa toimisto kuin toimisto muuttuu hauskemmaksi paikaksi, jos kuvittelee ihmisten vapautumista oviensa takana. Miespuoliset pomot on aina yhtä hauska kuvitella korsetteihin.

Vielä kivemmaksi elämä muuttuisi, jos ihmiset uskaltaisivat olla omia itsejään toisten silmienkin edessä. Jos ei elokuvateatterissa piereskelyä lasketa, kuvittelen käyttäytyväni keskenäni aika samalla tavalla kuin muutenkin. Olisi raskasta, jos kotoa poistuessa täytyisi esiintyä jonkun jäykän roolin mukaisesti tai pukeutua niin epämukaviin vaatteisiin, että ne täytyy heti vaihtaa pois halutessaan rentoutua. Ei töissä ole pakko olla työlästä. Varsinkaan toimistotöissä.

Kirjoittaja on tamperelainen vapaa kirjoittaja ja vihreä feministi.