"85-vuotiaana olin vielä normaali, terve ihminen.

Tietysti eläkkeelle jääminen oli ollut iso muutos, mutta elämä oli aktiivista. Vedin entisen työpaikkani eläkeläiskerhoa ja kävin joka viikko kolmessa eri jumpassa.

Mieheni Pentin kanssa kävimme katsomassa melkein kaikki Helsingin teatterikappaleet ja matkustimme joka talvi pariksi kolmeksi viikoksi Teneriffalle. Meillä oli laaja ystäväpiiri.

Käänne tuli, kun reiden jänteet tulehtuivat. Kivun takia jouduin makaamaan paljon, ja lihasvoima heikkeni. Yritimme vielä matkustaa, mutta siitä ei enää nauttinut, kun olin niin vaivainen.

Ikävin tapahtui kolme vuotta myöhemmin, yhtä odottamatta. Pentti oli matkalla jokaviikkoiseen jumppaansa, kun hän sai aivoverenvuodon Sörnäisten metroasemalla. Hän ei enää tullut tajuihinsa vaan kuoli viikkoa myöhemmin.

Kyllä minä olin ymmärtänyt, että toinen lähtee ensin ja toinen jää, mutta Pentti oli virkeä mies ja täynnä elämänvoimaa. Oli iso muutos, kun sellainen ihminen lähti viereltä. Kesti monta kuukautta tajuta se.

Kun puoliso kuolee, sosiaalinen piiri muuttuu. Ei enää kuulu pariskuntien joukkoon. Onneksi minulla on hyviä ystävättäriä. Monet heistäkin ovat jo leskiä. Mutta itse täytyy olla aktiivinen ja soittaa. On ihmisiä, jotka eivät itse koskaan soita, mutta ovat iloisia, kun heihin ottaa yhteyttä.

Vaikeinta on, ettei tasapaino oikein enää toimi. Tunnen olevani heikko ja hidas. En ole vielä ihan päässyt sen kynnyksen yli, että kehtaisin kulkea rollaattorin kanssa ulkona.

Juhannusaattona lähdin seurakunnan bussiretkelle Sammattiin. Olimme kaikki vanhoja, mutta vain kahdella meistä oli rollaattori. Monet muut selvisivät vielä kepin kanssa.

Luen joka päivä lehdestä kaikki kulttuuritapahtumat ja arvostelut. Haluaisin nähdä Schjerfbeckin näyttelyn ja matkustaa Pietariin katsomaan meripihkahuonetta. Suren kauheasti, etten pääse. Oli niin ihanaa, kun jäin eläkkeelle ja ystävättären kanssa kierrettiin kaikki paikat Helsingissä ja istuttiin kahviloissa.

Aivan kaikki tapaamiset ihmisten kanssa ovat tulleet tärkeiksi. On aina kiva, kun siivooja tulee ja tuo joskus pullaa ja kukkasen. Olen ajatellut aloittaa taas syksyllä vesijumpan siskoni kanssa vanhusten palvelukeskuksessa.

Minä en ole sillä tavalla vilkas, että alkaisin jutella vieraiden kanssa, mutta palvelukeskuksessa pääsee yhteisöön ja joukko tulee tutuksi. Ai että vesijumpassa on mukavaa. On hirveän tärkeää, että saa seuraa ja virkistystä.

Olen toisen polven helsinkiläinen. Saan olla onnellinen, että molemmat siskoni ja kolme tytärtäni asuvat täällä. Lapsenlapsia on jo neljännessä polvessa.

Kun Pentti makasi tajuttomana sairaalassa, lapsenlapset muistelivat hänen vuoteensa vieressä, kuinka vaari oli vuollut heidän kanssaan kaarnaveneitä. Pentti ei ehkä sitä kuullut, mutta minusta tuntui hyvältä.

En tiedä, kuinka jaksaisin elää, ellei olisi lapsia ja lapsenlapsia. Aina lapsenlapsistakin joku soittaa, ja viime viikolla isyyslomalla oleva tyttärenpoika tuli vauvan kanssa käymään ja hoiti samalla kauppa-asiani. Siitä tiedän, että kuulun perheeseen. Eniten toivon, että lapsilla ja lapsenlapsilla olisivat asiat hyvin ja kaikkien kanssa olisi sopu.

Kuolemaa en pelkää, mutta se pelottaa, että jään puoleksi päiväsi makaamaan lattialle ilman apua. Kun Pentti eli, tyttäret ehdottivat, että muuttaisimme Oulunkylään heidän lähelleen, mutta Pentti sanoi ei. Nyt se harmittaa. Toisaalta tykkään asua täällä yhteisessä kodissamme. Enää en halua muuttaa pois.

Siitä olen iloinen, että elämä Pentin kanssa oli niin hyvä ja siitä jäi paljon muistoja. Meillä oli vain päivän ikäero ja opiskelimme samoihin aikoihin.

Nykyään muistelen paljon niitä vuosia. Oltiin niin nuoria, laulettiin ja naurettiin. Viimeinen onnellinen muisto on, kun täytimme 85. Pentti piti minulle puheen ja suukotti kaikkien nähden."